Loppuviikko

Ratsastin perjantaina toisen kerran kun sain ystäväni henkiseksi tuekseni. Ratsastus ei mennyt ihan nappiin mutta sain jälkeenpäin mielestäni hyvin nollattua tilanteen ja mietittyä mitä täytyy tehdä seuraavalla kerralla toisin. Mitään dramaattista ei siis tapahtunut, vähän jumitusta ja muutama oma pieni moka, mutta olen näköjään perfektionisti mitä tulee kolmevuotiaan ratsastukseen, enkä sallisi itselleni pienintäkään virhettä. 

Eilen Bondi kohtasi epämiellyttävän asian, lämmön mittauksen. Poniparka kyykkäsi takapäällään kun mittari osui sen ahteriin, ja yritti siirtyillä pois. Tallinpitäjä oli onneksi paikalla ja tuli auttamaan niin saatiin (rutiini)lämpö otettua. Täytyy hiukan harjoitella tuota mittausta niin uskon että poni siedättyy siihen pian.

Kuukaudet pois säännöllisestä tallielämästä saivat kaipaamaan tallihommien pariin ja sanoinkin tallinpitäjälle että nyt kannattaa hyödyntää! Viettäisin nimittäin mielelläni joka päivä tuntikausia tallilla minkä tahansa tehtävän parissa. Eilen harrastin hyötyliikuntaa ponien syödessä päiväheiniään ja levitin ison kasan purua tarhan pohjalle. Kelpaa ponien tepastella!

Eilinen ratsastus oli jo viikon kolmas (ja tietysti viimeinen). Uskaltauduin ratsastamaan ihan itsekseni! Tallinpitäjä oli kyllä kotona, joten ihan totaalisen yksin en siis tallilla ollut. Bondin kanssa pärjää kyllä hyvin yksinkin, se osaa parkkeerata jakkaran viereen ja seisoa hiljaa kun nousen selkään. Ratsastus sujui eilen kivasti, tosin lopussa kävi pieni välikohtaus. Lauantaina kentän viereiseen tarhaan tuotiin laitumelta kaksi tammaa tämänkesäisine varsoineen. Kun olin jo lopettelemassa niin toinen varsoista meni ilmeisesti härkkimään varsakaveriaan tai sen emää. Olimme Bondin kanssa selkäpäin tarhaan ja kuului joukko sekalaisia härdellin ääniä joita Bondi sitten pelästyi.

Seurasi jonkinlainen pieni eteenpäinryntäys jota seurasi paniikkipiruetti. Ehdin ylidramaattisesti ajatella miten "kaikki menee pieleen jos nyt tipun!" ja hokea itselleni pääni sisällä "Ei saa tippua ei saa tippua EI SAA TIPPUA!". Todellisuudessa en ollut lähelläkään tippua ja Bondi pysähtyi nopeasti, puhisi muutaman sekunnin järkyttyneenä ja palautui sitten ennalleen. Olin tästä vähän hämmentynyt. Ilmeisesti ehdin neljän vuoden aikana tottua niin hyvin Leon reaktiiviseen luonteeseen että odotan samanlaista reagointia myös muilta hevosilta.

Eka ratsastus

Kesällä ennen ostopäätöstä kävin Bondin selässä ilman satulaa ja myyjä talutti ponia kierroksen pihan ympäri. Siinä siis koeratsastus. Eilen oli aika nousta ekan kerran selkään ihan oikeasti, varusteiden kanssa.

Pyysin tallinpitäjää (joka on siis Bondin myyjä, poni jäi vanhaan kotiin tallipaikalle) auttamaan siltä varalta että tulee ongelmia, ja itselleni henkiseksi turvaksi ja kuvaajaksi. Taluttelin Bondia ensin muutaman kierroksen kentällä ja nousin sitten selkään. B osaa hienosti seisoa selkäännousussa paikoillaan!

Sitten ei muuta kun kävelemään. Naapurissa tehtiin remonttia, paiskottiin lautoja ja huudatettiin rälläkkää, mutta Bondi ei onneksi ole kovin ääniherkkä. Ainoan pienen terävöitymisen hetken aiheutti yksi oman tallin pikkuponeista kun se lähestyi taluttajan kanssa kenttää. Myöhemminkin Bondi tuijotteli tarhasta tätä ponia kovasti, mikä lie siinä ollut niin erikoista.

En ole koskaan aiemmin ratsastanut kolmivuotiaalla, joten en tiedä miltä sen kuuluu tuntua. Oma arvioni on että Bondi on ihan suht tasapainoinen yksilö. Tietysti poni on vielä epätasainen edestä mutta selvästi tunsi pieniä hetkiä kun se hienosti haki kohti tuntumaa. Kivointa oli se että Bondi tuntui sopivan omaan käteeni ja selässä oli kotoisa olo.

Laitan pienen videopätkän tästä ekasta kerrasta (laatu on surkea, en tiedä miksi). Olkaa armollisia, tiedän että ratsastaja on kaukana virheettömästä mutta tosiaan ensimmäinen kerta näin nuoren selässä ja taisi hiukan jännittääkin. 

Linkki videoon https://youtu.be/X7VMDdzBdgc

Meidän "treeni" kesti yhteensä 25 minuuttia, josta olin selässä korkeintaan 15 minuuttia. Askellajit olivat käynti ja ravi, katsotaan laukkaa sitten seuraavalla kerralla. Satula vaihdetaan ensi kerraksi toiseen, tuo nyt selässä ollut Bransby Pony on Bondille liian leveä. Onneksi tallinpitäjä on ponikeräilijä jonka varastoista löytyy satulaa joka lähtöön! Kaivettiin sieltä hieman kapeampi penkki. Omankin satulani sopivuutta testailin maastakäsin. Vähän kapea se on mutta muuten aika hyvän oloinen. Pyydän vielä satulansovittajan katsomaan ja jos tulee vihreää valoa niin lähetän varmaan rakkaan Equipeni levitettäväksi. 

Onni on oma connemara

Pitkään blogia lukeneet muistavat ensimmäisen ponini, joka tuli suvuttomana Saksasta mutta jota usein luultiin connemaraksi (ja luulen että se olikin jonkinlainen connemarasekoitus). Connemara on ollut jo Goldyn ajoista rotu josta olen ollut kiinnostunut, mutta innostus saavutti uudet lukemat kun Liisa (Täti tuuppaa-blogista monelle tuttu) osti oman nuoren connemaran. Siinä on nimittäin niin fiksu tapaus että tämän ponin tapaaminen sai minut viimeistään vakuuttumaan oman connemaran tarpeesta!

Muutamaa connemaraa kävin katsomassakin, niin nuorempaa kuin vanhempaakin, mutta sitten tosiaan tuttu tarjosi tätä omaansa. Kuinkas muuten sattuikaan, poni on vieläpä lempiväriäni! Ei värillä väliä kunhan se on ruunivoikko... Muistan kun tuttuni osti ruunan aikoinaan, kommentoin heti ekaan FB-kuvaan että nyt on oikean värinen!

Tässä hän siis on, meidän uusi poni Fieldhill Bondi (sanon meidän, koska miehenikin on ekaa kertaa elämässään poninomistaja):

Bondi on syntynyt Suomessa toukokuussa 2015. Ruuna tuli edelliselle omistajalle kasvattajalta helmikuussa 2017 ja on lähinnä toiminut seuraponina 2-vuotiaalle welshille. Toki kaikenlaista pientä on puuhailtu ja keväällä poni totutettiin selkäännousuun ja käyntiköpöttelyyn ratsastajan kanssa. Nyt heinä-elokuussa Bondi oli ratsuttajalla viitisen viikkoa. Tuloksena poni osaa ratsastajan kanssa kaikki askellajit ja on ylittänyt muutaman puomin ja kavaletin, eli on juuri siinä vaiheessa missä kolmivuotiaan kuuluu. Ratsuttaja luonnehti ponia kiltiksi, helpoksi poniksi joka on herkkä avuille ja jota on mukava ratsastaa. Jännityksellä odotan että pääsen itse selkään! Tai siis olen kyllä istunut selässä ilman satulaa ja kävellyt pienen matkan mutta ei sitä ratsastukseksi voi kutsua. 

Toiveissa on monia yhteisiä vuosia ja tulevaisuuden tavoitteina on  toki Laatuponikilpailut ja PoniBreeders, mutta pääosin Bondin on tarkoitus kehittyä pikkuhiljaa monipuoliseksi harrasteratsuksi. 

Loppuun muistutus: Jatkan blogin kirjoittamista kutsutuille lukijoille. Jos haluat jatkaa lukemista, laitathan viestiä njharkonen@gmail.com niin laitan kutsun blogiin. Jos emme tunne, kerrothan hiukan itsestäsi niin tiedän kuka juttujani jatkossa lukee. Muutaman viestin olen jo saanutkin, kiva nähdä että joku lukee!

Haluatko jatkaa lukemista?

Jatkan blogin kirjoittamista kutsutuille lukijoille. Jos haluat jatkaa lukemista, laitathan viestiä njharkonen@gmail.com niin lähetän kutsun blogiin. Jos emme tunne, kerrothan hiukan itsestäsi niin tiedän kuka juttujani jatkossa lukee :)

Mitäs sitten tapahtui?

Kävin talvella koittamassa muutamaa myyntihevosta mutta aika pian huomasin että ajatus uudesta hevosesta oli jotenkin ahdistava. Viimeiset kuukaudet Leoa hoitaessa olivat tosi uuvuttavia ja ponin menetys oli raskas asia. Hevosista en halunnut luopua, joten kevät meni milloin kenenkin hevosilla ratsastellessa. 

Jonkin aikaa ratsastin ihan enemmänkin ja tosissaan. Minulla oli hieno kouluponi alla jolla kävin valmennuksissakin. Sitten poni myytiin. Sen jälkeen en juuri tehnyt kunnon treeniä vaan lähinnä höntsäilin pitkin metsiä sukulaisen suomenhevosilla. Nuo ex-ravurit ovat mahtavia maastoilukamuja. Ne eivät pelkää mitään, eivät loiki tai stoppaile, vaan painavat menemään pyydettyä vauhtia (tai no, joskus vähän lujempaa...). Olen ollut arka maastoilija, mutta mustan orin kiidättäessä minua pitkin metsätietä sellaista ravia että kyyneleet virtaavat silmissä, olen rohkaistunut huomaamattani. 

Kesän alussa ponikuume alkoi nousta ja kävinkin katsomassa ja koittamassa jos jonkinlaista ehdokasta. Yksi päätyi ostotarkastukseen asti mutta kauppoihin ei päästy. Tämä tapaus sai minut tosi varovaiseksi ja päädyin siihen etten uskalla ostaa hevosta jota en tunne pidemmältä ajalta ja jota en ole nähnyt kuin pari kertaa.

Tuttuni kuuli pieleen menneistä hevoskaupoista ja kertoi että harkitsee myyvänsä yhden poneistaan. Epäonnistuneen hevosenostoyrityksen jäljiltä olin aika lannistunut mutta ajattelin että käynpä nyt kuitenkin moikkaamassa ponia. Muistin että olin tästä ponista tykännyt kun kävin sitä joskus aiemmin katsomassa. Niinhän siinä sitten kävi että sain kesäksi hoitoponin jota kävin moikkaamassa laitumella muutaman kerran viikossa. Pääsin näin tutustumaan kunnolla tähän mukavaan ja rauhalliseen ruunaan.

Tuli aika lähettää kolmevee (kyllä, se on kolmevuotias!) ratsuttajalle askellajeja opettelemaan. "Mitä tehdään?" kysyi omistaja, "Lähetänkö vai ostatko?". Vastasin "Lähetetään, ja ostan". Niin kolmevee lähti eskariin siirtyäkseen sen jälkeen uudelle omistajalleen. 

Leo Leijona

Pikakelaus; mitä tapahtuikaan viimeisen kahden vuoden aikana? Talvi 2016-2017 oli haastava. Remointoimme uudenvanhan talomme lattiasta kattoon, ja ajoin lähes joka päivä 150 km kodin, työn, tallin ja remontoitavan talon väliä. Vaihdoin myös työpaikkaa jo toisen kerran vuoden aikana. Kaikesta ylimääräisestä huolimatta treenailtiin Leon kanssa suht normaalisti. Kun remontti saatiin toukokuussa 2017 siihen vaiheeseen että pääsimme muuttamaan uuteen kotiin, muutti myös Leo.

Sain nauttia kahdeksan kuukautta sellaisesta luksuksesta kuin 7 kilometrin tallimatka. Leo sai nauttia omasta ihanasta metsäisestä puolipihattotarhastaan, jossa se sai valita ollako ulkona vai viettääkö aikaa karsinassa. No, sisällä tietysti suurimmaksi aikaa, koska karsinassa oleilu nyt vaan on aina ollut tämän saksalaisherran juttu. Monet kerrat Leo huvitti tallilaisia makaamalla karsinassa maha takaovesta tulvivaa auringonvaloa kohti, kuorsaten niin kovaa että kuului ulko-ovelle asti.

Meillä oli upea kesä! Olin jännittänyt paikanvaihdosta tosi paljon, mutta ihmeekseni Leo sopeutui hyvin ja alkoi vihdoin viimein syömään kunnolla keräten lisäkiloja aiemmin turhankin hoikkaan kroppaansa. Treenasimme koulua ihanassa täyspitkässä maneesissa, maastoilimme metsissä ja hiekkateillä, hyppäsimme pikkuesteitä. Kävipä Leo yksissä koulukisoissakin kaverini kanssa, esittäen verkassa kaikki kevätjuhlaliikkeensä mutta tuoden tietysti ruusukkeen kotiin.

Syyskuun alussa Leo kolautti jalkansa tarhassa. Mitättömältä vaikuttanut naarmu käynnisti tapahtumaketjun joka ei enää pysähtynyt. Toki jälkeenpäin ajateltuna merkkejä tulevista ongelmista oli näkyvissä hiukan aiemminkin. Terveysongelmat toisensa jälkeen, kavioissa, jaloissa, selässä, saivat minut miettimään miten tässä lopulta käy. En olisi halunnut uskoa että olin oikeassa kun jo syyskuussa pyörittelin mielessäni ahdistavaa ajatusta; mitä jos poni ei tulekaan enää kuntoon? Välillä oli parempia aikoja. Oli toiveikas eläinlääkäri, siistit röntgenkuvat ja silikonipohjallisten tuoma apu. Koitettiin kiro- ja laserhoidot, lääkitykset, jumpat, lisäravinteet... Omat tunteet heittelivät jatkuvasti laidasta toiseen, toivosta epätoivoon, ilosta suruun, kauhuun ja jopa vihaan. Sitten koitti se päivä jolloin tulin kierroksen jälkeen alas Leon selästä ja tiesin etten enää koskaan tule ratsastamaan ponillani.

Tammikuun lopussa, kauniina tiistaisena talviaamuna hyvästelimme mieheni kanssa meille niin rakkaan Leon. Poni lähti auringon noustessa luotamme rauhallisesti oman tallin pihassa. Vieläkin on vaikeaa muistella Leoa ja hyväksyä tapahtunut. Sydäntä puristaa edelleen joka kerta kun ajattelen hirveintä päätöstä jonka olen elämäni aikana joutunut tekemään. Mutta katunut en ole. Tiedän että oli aika, eikä vaihtoehtoja enää ollut. En tehnyt päätöstä liian myöhään enkä myöskään liian aikaisin. Yritin kaiken mikä mielestäni (ja eläinlääkärien mielestä) oli järkevä yrittää, ja Leo ansaitsi lähteä pois omana itsenään ennenkuin terveysongelmat olisivat vieneet sen elämänilon kokonaan. Upeat ja ikimuistoiset neljä vuotta Leon kanssa, olen niin kiitollinen.

Theo Leo 2002-30.1.2018

Kuva Nina Erkkilä, ei saa kopioida!