Koeratsastuksista

Luin joku aika sitten ht.netistä keskustelua, jossa hevosiaan myyvät valittivat ns. renkaanpotkijoista. On kuulemma ihmisiä joilla ei ole oikeasti aikomusta ostaa hevosta, vaan käyvät ainoastaan koeratsastamassa ihan vaan huvin vuoksi, ilmaisen ratsastelun ilosta. Ei voi ymmärtää...

Todellisuudessa hevosen etsiminen ja koeratsastuksissa juokseminen on sen verran raskasta touhua, että itse en siihen ainakaan huvin vuoksi ryhtyisi! Jo pelkästään sekin on amatöörille hankalaa kun pienessä ajassa pitäisi saada vieras hevonen toimimaan ratsastuksessa sen verran että osaa arvioida voisiko hevonen olla itselle sopiva.

Omalla kohdallani koeratsastuksissa käyminen oli henkisestikin aika raskasta. En ollut kovin innoissani koko touhusta koska suru Goldyn menetyksestä oli niin suuri. Tuntui etten ikinä löydä lähellekään niin kivaa ponia kuin Goldy oli. Onneksi ystäväni K oli reissuilla mukana niin henkisenä tukena kuin asiantuntija-apunakin.

Kyselin "vakavammin" noin kymmenestä ponista. Näistä suunnilleen puolet karsiutui listalta jo ennen koeratsastusta eri syistä (ehdittiin myydä tai ei ollut terve/muuten sopiva). Koeratsastamassa kävin 5 ponia. Suomea tuli nähtyä arviolta noin 1500 kilometrin verran. Tuli myös todettua se että myyjiä on kovin monenlaisia. Osa oli niin valtavan kivoja ihmisiä, että olisi tehnyt mieli ostaa heiltä poni jo pelkästään sen vuoksi!

Nyt kun poni seisoo tallissa olo on helpottunut. Ei enää soittelua poneista, aikataulujen sovittelua, ajelua ympäriinsä, ratsastusta vieraiden ihmisten valvovan silmän alla... Nyt voi vain keskittyä tutustumaan paremmin tuohon yhteen poniin. Seuraavassa postauksessa kerronkin sitten perusteellisemmin Fannysta, ja siitä kuinka tämä Goldyn varsa päätyi minulle.

Neiti metsänpeikko

Haimme uuden ponin vihdoin eilen kotiin! Neljän tunnin matka sujui hienosti, vaikka tamma ei olekaan kovin kokenut matkustaja eikä sitä ole kai koskaan kuljetettu noin pitkää matkaa, etenkään yksin. Luulen että lopulta minä jännitin enemmän kuin poni. Onneksi keli suosi meitä, aurinko paisteli suurimman osan matkaa ja tiet olivat suht kuivia.

Olimme perillä tallilla viiden maissa, juuri kun alkoi hämärtää. Lastasin ponin maneesin pihassa ulos ja siirryimme saman tien kävelemään maneesiin. Meillä Porissa on nimittäin täysi talvi, eikä ilman hokkeja juuri ole asiaa ulos...

Maneesissa ponia tietysti pikkuisen jännitti uusi paikka, mutta kiltisti se tallusteli perässäni. Pienen verryttelyn jälkeen vein ponin talliin. Seurasi pikainen vieruskavereiden haistelu, ja parin minuutin päästä pää olikin jo heinäkasassa. Kovin on kiltin ja rauhallisen oloinen tapaus, vaikka onkin vasta 7-vuotias.

Lisää esittelyä on luvassa myöhemmin, mutta tässä ensihätään muutama kuva tältä aamulta. Fanny on tosiaan aikamoinen metsänpeikko, maalla kun on asustellut niin ei ole paljon tukkaa leikelty jne. Viikonloppuna taitaa olla edessä vaahtokylpy, klippaus ja parturi.

Näyttääkö poni jonkun mielestä tutulta? Tavallaan se on täällä blogissa mainittu jo aiemminkin. On ihmeellistä miten kohtalo voi joskus puuttua elämäämme, ja palaset loksahtavat kohdalleen.

Kohta jotain tapahtuu

Lähdemme muutaman tunnin päästä ajamaan Tampereelle ostotarkastukseen, traileri toiveikkaasti auton perässä. Olo on jännittynyt ja odottava. Omaan realistis-pessimistiseen tapaani mietin ettei mikään ole vielä varmaa ja voi olla että tarkastuksessa löytyy jotain ei-toivottua. Eilen illalla kävin kuitenkin varmuuden vuoksi tallilla tarkistamassa että kaikki on kunnossa mahdollista uutta asukasta varten. Siellä se karsina odottaa, puhtaine turpeineen ja pestyine ruokakippoineen.

Porin seurakoulukisat 25.8.2012

Sain ystävältäni kuvia elokuun lopun kisoista, jotka jäivät minun ja Goldyn viimeisiksi. Rakas kaunis ponini. On niin ikävä.

Kuvat Nina Rintanen, ethän kopioi

Odottavan aika on pitkä

Kävin lauantaina koeratsastamassa kaksi ponia. Ensimmäisen kohdalla oli suuret odotukset, ja ne täyttyivätkin muuten paitsi että poni oli aika raskas ratsastaa ja jäimme miettimään onko kaikki kapasiteetti jo käytössä helppo B-tasolla jolla poni nyt suunnilleen oli. Kuitenkin tykkäsin ponista tosi paljon ja seuraavaan paikkaan ajaessa harkitsin vakavasti ostotarjouksen tekemistä.

Toisen ponin kohdalla ei ollut juuri minkäänlaisia odotuksia, mutta kuinkas sitten kävikään? Poni oli aivan SUPER! Kaikkea mitä olen hakenut. Maastakäsin todella kiltti, rauhallinen ja selväpäisen oloinen, ja tietysti myös kaunis ja hienon värinen ;) Liikkeet olivat hienot. Käynnissä työnsi hyvin takaa, ravi oli tahdikasta ja lisäykset irtosivat hyvin, ja laukka oli isoa ja pyöri hienosti. Vaikka poni ei ole ihan vielä toivomallani tasolla (helppo A), niin se oli hyvin perusratsastettu eikä kapasiteetin kanssa varmasti tule ongelmia.

Ostotarkastus on vasta ensi viikon torstaina, joten joudun jännäämään 1,5 viikkoa saanko ponin kotiin...

Ei jaksaisi

Uuden ponin etsintä on rasittavaa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Tuntuu etten vaan kertakaikkiaan jaksa! Olen yrittänyt pysyä positiivisena mutta väkisin tuntuu että jonkinlainen ihan sama-mieliala saa vallan. Goldyn kuolemasta tuntuu olevan ikuisuus, mutta silti poni on mielessäni lähes joka hetki. Voi kunpa voisin vaan mennä tallille, ja siellä seisoisi karsinassa valmiina joku kiva poni...

Olen lukenut kaikki mahdolliset myynti-ilmoitukset läpi, laittanut sanaa kiertämään valmentajien kautta, ja kysellyt muutamasta potentiaalisesta ehdokkaasta. Yksi oli superherkkä, toinen oli epäpuhdas, kolmas ja neljäs myytiin ennenkuin ehdin edes katsomaan, viides oli "liian esteponi"...

Viikonloppuna olen menossa katsomaan ja koeratsastamaan kahta kivalta vaikuttavaa ponia. Peukut pystyyn :)

Kymmenen päivää

Puolitoista viikkoa on kulunut. Elämäni ehkä pisimpiä päiviä. Pahin suru, se joka vei lähes kaiken toimintakyvyn ja lamautti neljän seinän sisään, kesti pari päivää. Nyt suru tulee ja menee, on parempia ja sitten niitä huonompia hetkiä.

Palasin tallille heti kun vain pystyin. Aluksi hiljaisina iltapäivinä, jolloin sain olla yksin tallissa ja tuijottaa tyhjää karsinaa. Loppuviikosta uskaltauduin paikalle jo vilkkaimpinakin aikoina.

Voin vain ihmetellä tuttujen (ja myös "tuntemattomien", eli esimerkiksi blogin lukijoiden) valtavaa myötäelämistä. Minua on kuunneltu, minua on tsempattu, olen saanut kuulla surullisia mutta jollain tapaa myös lohduttavia kertomuksia muiden menetyksistä, minulle on tarjottu hevosia hoidettavaksi ja ratsastettavaksi... Niin kamala kuin tilanne onkin, niin on ihanaa huomata kuinka hienoja ihmisiä minulla on ympärilläni.

Vaikka ensimmäinen fiilis Goldyn kuoleman jälkeen oli irtisanoa tallipaikka ja laittaa kaikki tavarat traileria myöten myyntiin, tulin nopeasti toisiin ajatuksiin. Kukaan tässä maailmassa ei korvaa rakasta kultaista poniani, mutta en osaa kuvitella elämää ilman omaa hevosta. Ratsastaessani eilen tallikaverin hevosella tajusin että ainoa hetki jolloin en sure Goldya on se kun olen hevosen selässä. Silloin keskityn vain hevoseen ja ratsastamiseen ja rintaa jatkuvasti painava suru väistyy hetkeksi taka-alalle.