Piti jo aamulla kirjoittaa eilisestä lenkistäni, mutta ajatukset vei toisaalle kuva Facebookissa. Tutun jo pitkään sairastellut hevonen on tänään laukannut vihreämmille laitumille. Kunpa kaikki hevosenomistajat löytäisivät hetken tullessa sen rohkeuden mitä tämän hevosen omistajalla oli. Hän osasi päästää irti ajoissa, ja tehdä viimeisen palveluksen upealle hevoselleen. Helppo päätös se ei varmasti koskaan ole, ja ikäväkseni myös yhdessä lempiblogissani kerrottiin että sielläkin alkaa luopumisen aika lähestyä.
Vaikka surettaa hevosensa menettäneen puolesta, mieli vähän parani kun pystyin toimimaan vertaistukena. Auttaa kun voi puhua jonkun sellaisen kanssa joka tietää miltä se tuntuu, ja jonka kanssa voi jakaa ajatuksia siitä miten selvitä tästä eteenpäin. Toisen surua ei voi surra, mutta kokemusten jakaminen kuitenkin hiukan lohduttaa.
Sitten siihen maastoiluun. Niin monta kertaa on ratsastettu maastossa ja mietitty mihin tuo polku menee, millaiset pohjat tuolla on, pääseekö tuolta johonkin...? Eilen laitoin mutakelin lenkkarit jalkaan ja lähdin meidän tallin maastoreiteille samoamaan. Pari tuntia vierähti kun tutkin monen monta polkua. Osa oli sellaisia ettei niihin ole hevosen kanssa asiaa, lähinnä kivisen maaston takia, mutta löytyipä sieltä pari käyttökelpoistakin reittiä. Muutama lupaava tie kyllä loppui harmittavan lyhyeen.
Nyt pitää saada joku hevonen alle niin pääsee testaamaan uusia reittejä. Huomenna ratsastan vakkaritammalla mutta maastoon ei ehditä, arkisin alkaa olla liian pimeää maastoiluun. Mutta jos joku viikonloppu sitten.
