Onni on hyvä valmentaja

Eilinen koulutunti alkoi kuulumisten läpikäynnillä kun päivitin valmentajalle tekemisemme kuluneen neljän viikon ajalta. Kerroin että meillä on ollut Fannyn kanssa ongelmia maneesin kauheiden kulmien kanssa, ja tähän lähdimme alussa paneutumaan. 

Lähdimme ratkaisemaan ongelmaa samalla tavalla jota olin mielestäni jo yrittänyt: Ongelmaa ei ole. Kulmassa ei ole mitään pelottavaa eikä siihen tarvitse kiinnittää erityishuomiota. Ponin on liikuttava koko ajan reippaasti ja tahdikkaasti eteen. Ratsastajan on rentouduttava. Mielestäni toki ratsastin ihan rennosti, mutta valmentajan tarkka silmä näki jotain ihan muuta. Asentoni muuttui, reiteni puristuivat satulaa, hartiani olivat ylhäällä ja kädet jännittyneet.

Kun saimme näitä asioita korjattua, kulmat sujuivat kerta kerralta paremmin. Ensin käynnissä, sitten ravissa, sitten laukassa. Laukassa Fanny teki ihmeellisen laukkaponkauksen, jonka kohdalla en kuitenkaan (omaksi hämmästyksekseni) vetänyt ohjista säikähtäneenä, vaan ratsastin eteen. Tosin tähän ehkä auttoi valmentajan "Ratsasta eteen"-huuto... Kahdella seuraavalla kierroksella poni teki samassa kohdassa pienen sivuloikan, mutta jatkoin vain eteen ja neljännellä kierroksella loikkiminen jo unohtui.

Laukan jälkeen puhuimme vielä lisää siitä miten minun tulisi istua laukassa, ja satulassa yleensä. Pohje kiinni, polvi irti, rentona ja valmiina mukautumaan hevosen yllättäviinkin liikkeisiin. Huomasin itsekin ettei ponin loikkiminen tuntunut missään kun olin rentona. Normaalilla tikkujäykällä tyylilläni olisin luultavasti saanut maistaa maneesin hiekkaa...

Keskustelimme myös siitä miten olen nyt Fannya ratsastanut, ja miten ratsastan sitä jatkossa. Edelleen tärkeintä on reipas eteenpäinpyrkimys ja mielekkäät vaihtelevat treenit. Fannyn kunto on selvästi kohonnut ja poni näyttää hyvältä, kuulemma karvakin kiiltää eri lailla kun kuukausi sitten.

Sain myös valmentajalta vahvistuksen ajatukselle jota olen itsekin paljon miettinyt ja pyrkinyt toteuttamaan: koska ratsastan nuorta hieman epävarmaa ja joskus arkaakin hevosta, minun on oltava vahva. Minä en saa pelätä ja jännittää vaan minun on oltava reipas ja luotettava ratsastaja johon poni voi tukeutua kun jännittää. Siinäpä sitä on tavoitetta kerrakseen!

Viikon mielikuvaharjoitus: Maneesin seinät kaatuvat ympäriltä mutta minä vain jatkan ratsastusta :)  

Pieni askel ihmiskunnalle...

... mutta suuri pienelle poniratsastajalle.

Suuntasimme tallikaverin kanssa tänään kauden luultavasti viimeisiin aluekisoihin. Viimeistelytreeni meni aika lailla puihin; sain ratsastaa lähes puolitoista tuntia ennenkuin sain ponin edes jonkin verran avuille. Kiimassa olevan tamman meno oli taas tuttuun tapaan laiskaa ja kiukkuista ;)

Verkan mietin taas tarkkaan etukäteen mielikuvaharjoittelu-tyylisesti. Päätin että edellisten kisojen tyyliin ajattelen että verryttelyssä on vain minä ja poni, eikä meidän maailmaan mahdu kukaan muu. Toimii muuten yllättävän hyvin! Verkassa sain Goldyn suht kivasti avuille, ja ennen kaikkea sain itselle taas varmuutta kun tunsin että poni on töissä yhdessä minun kanssani. Ihan parhaimmillaan Goldy ei kyllä ollut; en ottanut raippaa mukaan ja poni oli vähän turhan vetelä.

Ohjelmana oli tuttu ja turvallinen helppo C:1. Tavoitteena oli tehdä siisti rata hyvillä teillä, ja saada paperiin vähintään 60 %. Rata meni muuten kivasti mutta poni rikkoi toisen laukan. Kyseessä oli täysin oma virheeni, pidätin laukassa liikaa kulmassa koska halusin himmailla ponin lisäämishaluja lävistäjällä. Muuten teimme mielestäni siistin suorituksen. 

Olimme ihan luokan alussa, joten jännitettävää riitti parin tunnin ajan. Lopulta palkintojenjakoon valmistautuvien ratsukoiden nimet kuulutettiin, ja sieltähän se tuli: 4. sija tuloksella 61 %! Mahtava fiilis!!! :D

Kuvasaldo jäi valitettavan pieneksi koska vakkarikuvaajani eivät päässeet tällä kertaa kisoihin mukaan.