Leolle ei noussut kuume enää uudestaan ja lämmöt ovat olleet kutakuinkin normaalit torstaista lähtien. Varmuuden vuoksi poni kuitenkin tarhaili loppuviikon ja minulle jäi ylimääräistä aikaa. Niinpä lähdinkin oitis kuunteluoppilaaksi kun perjantaina sattumalta kuulin että Mia Kytölä pitää hevosten maastakäsittelykurssia lähitallilla.
Kurssilla oli useampi hevonen "käsiteltävänä". Oli jyrääjää, huonokäytöksistä, lastausongelmaista, pelokasta, säikkyä, kyttääjää... Kaikkia käsiteltiin aika lailla samojen periaatteiden mukaan ja aika kivasti hevoset alkoivat toimia. Tulipa myös opittua hevosen lastaaminen lähettämällä, ja yhden ohjan pysähdyksen opettaminen hevoselle.
Päällimmäisenä oppina jäi mieleen itsevarmuus ja varautuminen. Vaikka ei niin tietäisi mitä tekee, niin hevoselle sitä ei näytetä vaan esiinnytään varmana käsittelijänä ja luotettavana johtajana. Pitää myös olla valmis reagoimaan nopeasti tilanteissa ja olla hereillä että osaa toimia oikein. Tuo varmuus on se mitä minulta vähän puuttuu nyt koska en luota poniin pystyynhyppäämisepisodin jäljiltä. Epäluottamus on molemminpuolista. Eilen Leo ei suostunut lähtemään minun kanssani takaovesta pimeään ja sateeseen jotta pääsisimme maneesiin. Kaveriheppa veturiksi niin ei ollut enää ongelmaa.
Tärkein asia kurssilta lienee tuo otsikossa mainittu. Ihminen liikuttaa aina hevosen jalkoja, ei koskaan hevonen ihmisen. Kun joku hässäkkätilanne syntyy niin ihminen ei saa liikkua pois hevosen alta (poikkeuksena tietty se jos hevonen tulisi ihan oikeasti päälle), vaan ihminen pysyy paikallaan ja hevonen väistää (eli peruuttaa).
Sain kurssilta vastauksia ja selvennyksiä tiettyihin juttuihin joita olen Leon kanssa miettinyt ja harjoitellut. Olen vähän ihmetellyt miksi sitä peruuttamista käytetään niin paljon. Kuulemma siksi että se on nopein ja tehokkain tapa katkaista pakoreaktio. Tärkeä oppi, jota en ole aiemmin niin paljon ajatellut, oli että hevosen nenän pitää aina olla itseen päin. Jos se ei ole niin se käännetään. Syy on yksinkertainen: Kun sinulla on nenä, sinulla ei ole hevosen takapäätä. Mia käytti myös paljon kättä "stop-merkkinä" hevoselle, ja tämän otin eilen käyttöön Leollekin. Leo tulee helposti minun tilaani ja liian lähelle, siinä kohta tuo käden pystyyn nostaminen auttaa. Tai välillä auttaa, välillä ei, eilisen kokemuksen perusteella.
Eilen (kunhan päästiin maneesiin) harjoittelin Leon kanssa sitä että poni pysyy omassa tilassaan, pois minun alueeltani, ja kulkee juuri niin nopeasti tai hitaasti kun minä haluan. Aika monta kertaa poni "pelästyi" jotain ja riuhtaisi sivuun niinkuin sillä on tapana. Tästä tietysti seurasi aina samantien peruutus ja tarvittaessa nenä kääntäminen takaisin minuunpäin. Tuntui että alussa poni ei kuunnellut minua ollenkaan, vihelteli vaan omiaan. Loppupuolella huomio alkoi olla paremmin minussa. Kuitenkin maneesista lähtiessä Leo taas ryntäsi ovesta pyöräyttäen samalla itsensä pylly menosuuntaan, kuten on tehnyt useamman kerran ennenkin. Ilmeisesti nyt tämä tapahtui ihan vaan siksi koska ulkona oli pimeää ja tiellä liikkui toinen hevonen. Tällä kertaa sain kyllä tilanteen paremmin ja nopeammin haltuun kuin yleensä. Sekunnin sadasosassa poni peruuttamaan kunnes sen huomio oli taas minussa, pää alas, liikkeelle, ja uudesta loikkayrityksestä välittömästi lisää peruutusta. Loppumatka talliin menikin jo fiksusti.
Nuo tilanteet joita meille tulee on sellaisia että Leo ei todellakaan pelkää mitään. Se ei loiki siksi että sitä pelottaisi vaan siksi että se ei kunnioita minua ja minun tilaani vaan kokeilee mitä annan sen tehdä. Ja että poni jaksaa yrittää, kerta toisensa jälkeen! En ole vielä osannut viestittää sille tarpeeksi selvästi että minä olen se joka määrää ja minä en todellakaan anna periksi. Jonkinlaiset lisähermot kyllä olisi välillä tarpeen. Eilenkin tuntui että oikein kihisin raivosta, mutta perkeleiden sijaan pitää vaan rauhoittaa mielensä ja jatkaa harjoituksia.
Tärkein asia kurssilta lienee tuo otsikossa mainittu. Ihminen liikuttaa aina hevosen jalkoja, ei koskaan hevonen ihmisen. Kun joku hässäkkätilanne syntyy niin ihminen ei saa liikkua pois hevosen alta (poikkeuksena tietty se jos hevonen tulisi ihan oikeasti päälle), vaan ihminen pysyy paikallaan ja hevonen väistää (eli peruuttaa).
Sain kurssilta vastauksia ja selvennyksiä tiettyihin juttuihin joita olen Leon kanssa miettinyt ja harjoitellut. Olen vähän ihmetellyt miksi sitä peruuttamista käytetään niin paljon. Kuulemma siksi että se on nopein ja tehokkain tapa katkaista pakoreaktio. Tärkeä oppi, jota en ole aiemmin niin paljon ajatellut, oli että hevosen nenän pitää aina olla itseen päin. Jos se ei ole niin se käännetään. Syy on yksinkertainen: Kun sinulla on nenä, sinulla ei ole hevosen takapäätä. Mia käytti myös paljon kättä "stop-merkkinä" hevoselle, ja tämän otin eilen käyttöön Leollekin. Leo tulee helposti minun tilaani ja liian lähelle, siinä kohta tuo käden pystyyn nostaminen auttaa. Tai välillä auttaa, välillä ei, eilisen kokemuksen perusteella.
Eilen (kunhan päästiin maneesiin) harjoittelin Leon kanssa sitä että poni pysyy omassa tilassaan, pois minun alueeltani, ja kulkee juuri niin nopeasti tai hitaasti kun minä haluan. Aika monta kertaa poni "pelästyi" jotain ja riuhtaisi sivuun niinkuin sillä on tapana. Tästä tietysti seurasi aina samantien peruutus ja tarvittaessa nenä kääntäminen takaisin minuunpäin. Tuntui että alussa poni ei kuunnellut minua ollenkaan, vihelteli vaan omiaan. Loppupuolella huomio alkoi olla paremmin minussa. Kuitenkin maneesista lähtiessä Leo taas ryntäsi ovesta pyöräyttäen samalla itsensä pylly menosuuntaan, kuten on tehnyt useamman kerran ennenkin. Ilmeisesti nyt tämä tapahtui ihan vaan siksi koska ulkona oli pimeää ja tiellä liikkui toinen hevonen. Tällä kertaa sain kyllä tilanteen paremmin ja nopeammin haltuun kuin yleensä. Sekunnin sadasosassa poni peruuttamaan kunnes sen huomio oli taas minussa, pää alas, liikkeelle, ja uudesta loikkayrityksestä välittömästi lisää peruutusta. Loppumatka talliin menikin jo fiksusti.
Nuo tilanteet joita meille tulee on sellaisia että Leo ei todellakaan pelkää mitään. Se ei loiki siksi että sitä pelottaisi vaan siksi että se ei kunnioita minua ja minun tilaani vaan kokeilee mitä annan sen tehdä. Ja että poni jaksaa yrittää, kerta toisensa jälkeen! En ole vielä osannut viestittää sille tarpeeksi selvästi että minä olen se joka määrää ja minä en todellakaan anna periksi. Jonkinlaiset lisähermot kyllä olisi välillä tarpeen. Eilenkin tuntui että oikein kihisin raivosta, mutta perkeleiden sijaan pitää vaan rauhoittaa mielensä ja jatkaa harjoituksia.
