Luottamus

Alkuvuoden treeneissä otsikossa mainittu asia on mielessäni korostunut yli muiden. Leo, joka on selästä yleensä todella kuuliainen, oli joulukuun virtapiikkikaudella selästäkin välillä vähän hankala. Ei puhuta mistään mahdottomista tempuista, ihan vaan sellaisista pienistä ärsyttävistä jutuista. Säpsymistä, nurkkien tuijottelua, luvattomia laukkapyrähdyksiä, sivuloikkia, paikallaan pomppimista. 

Olen sen verran arka ratsastaja että minulla menee luotto hevoseen tosi nopeasti. Teen sen pahan virheen että alan odottaa että "kyllä se varmaan tänäänkin temppuilee", jännityn, ja siirrän jännitykseni hevoseen. Vaikka nyt kunnon treeniin palaamisen jälkeen kaikki ylimääräinen tekeminen on Leolla jäänyt minimiin, niin oma pääni ei tahdo pysyä mukana. 

Erityisesti huomasin tämän perjantaina. Täälläpäin oli kova myrsky. Hyvä kun pääsimme tuulessa kulkemaan 50 metrin matkan maneesiin. Maneesiin päästyämme toinen ratsukko lähti ulos ja me jäimme yksin paukkeeseen. Sähköt räpsyivät pois ja päälle, onneksi yksi maneesin valoista jäi aina palamaan. Järkevä minä olisi tässä vaiheessa alkanut ratsastaa aivan normaalisti ja Leo olisi ollut varmasti ihan ok. Tyhmä minä jäkitti selässä kireänä ja mietti että kohta se varmasti pelästyy ja sinkoaa jonnekin. Onneksi maneesiin tuli seuraava ratsukko, ja järkevä minä potkaisi tyhmää minua persuksille. Pohkeet kiinni ja ravia. Kerran Leo säikähti jotain ja otti muutaman laukka-askeleen, siinä kaikki.

Tyhmä ei opi kerrasta, joten uusinta otettiin heti seuraavana päivänä. Taas yksin maneesissa ja tuuli ryskäsi ulkona. Taas selässä jännittyneenä. Taas poni jännittyy. Järkevä minä päättää että nyt ratsastetaan eikä kuunnella myrskyn ääniä, ja Leo rentoutuu nopeasti. N oli maneesissa juttuseurana, kummasti ratsastuksesta tulee myös rennompaa kun puhui jonkun kanssa.

Mitä tästä opin? No luultavasti teen saman virheen taas ensi kerralla, mutta oikeasti tekisi mieli hakata päätä seinään niin kauan että sinne on iskostunut yksi asia: Luota nyt hyvä ihminen siihen poniin! Leo on minun peilini. Jos jännitän, se jännittyy. Jos hermostun, se hermostuu. Jos olen rento, poni on rento.  Niin yksinkertaista, mutta joskus niin vaikeaa.

Kenen jalat liikkuvat?

Leolle ei noussut kuume enää uudestaan ja lämmöt ovat olleet kutakuinkin normaalit torstaista lähtien. Varmuuden vuoksi poni kuitenkin tarhaili loppuviikon ja minulle jäi ylimääräistä aikaa. Niinpä lähdinkin oitis kuunteluoppilaaksi kun perjantaina sattumalta kuulin että Mia Kytölä pitää hevosten maastakäsittelykurssia lähitallilla. 

Kurssilla oli useampi hevonen "käsiteltävänä". Oli jyrääjää, huonokäytöksistä, lastausongelmaista, pelokasta, säikkyä, kyttääjää... Kaikkia käsiteltiin aika lailla samojen periaatteiden mukaan ja aika kivasti hevoset alkoivat toimia. Tulipa myös opittua hevosen lastaaminen lähettämällä, ja yhden ohjan pysähdyksen opettaminen hevoselle.

Päällimmäisenä oppina jäi mieleen itsevarmuus ja varautuminen. Vaikka ei niin tietäisi mitä tekee, niin hevoselle sitä ei näytetä vaan esiinnytään varmana käsittelijänä ja luotettavana johtajana. Pitää myös olla valmis reagoimaan nopeasti tilanteissa ja olla hereillä että osaa toimia oikein. Tuo varmuus on se mitä minulta vähän puuttuu nyt koska en luota poniin pystyynhyppäämisepisodin jäljiltä. Epäluottamus on molemminpuolista. Eilen Leo ei suostunut lähtemään minun kanssani takaovesta pimeään ja sateeseen jotta pääsisimme maneesiin. Kaveriheppa veturiksi niin ei ollut enää ongelmaa.

Tärkein asia kurssilta lienee tuo otsikossa mainittu. Ihminen liikuttaa aina hevosen jalkoja, ei koskaan hevonen ihmisen. Kun joku hässäkkätilanne syntyy niin ihminen ei saa liikkua pois hevosen alta (poikkeuksena tietty se jos hevonen tulisi ihan oikeasti päälle), vaan ihminen pysyy paikallaan ja hevonen väistää (eli peruuttaa).

Sain kurssilta vastauksia ja selvennyksiä tiettyihin juttuihin joita olen Leon kanssa miettinyt ja harjoitellut. Olen vähän ihmetellyt miksi sitä peruuttamista käytetään niin paljon. Kuulemma siksi että se on nopein ja tehokkain tapa katkaista pakoreaktio. Tärkeä oppi, jota en ole aiemmin niin paljon ajatellut, oli että hevosen nenän pitää aina olla itseen päin. Jos se ei ole niin se käännetään. Syy on yksinkertainen: Kun sinulla on nenä, sinulla ei ole hevosen takapäätä. Mia käytti myös paljon kättä "stop-merkkinä" hevoselle, ja tämän otin eilen käyttöön Leollekin. Leo tulee helposti minun tilaani ja liian lähelle, siinä kohta tuo käden pystyyn nostaminen auttaa. Tai välillä auttaa, välillä ei, eilisen kokemuksen perusteella.

Eilen (kunhan päästiin maneesiin) harjoittelin Leon kanssa sitä että poni pysyy omassa tilassaan, pois minun alueeltani, ja kulkee juuri niin nopeasti tai hitaasti kun minä haluan. Aika monta kertaa poni "pelästyi" jotain ja riuhtaisi sivuun niinkuin sillä on tapana. Tästä tietysti seurasi aina samantien peruutus ja tarvittaessa nenä kääntäminen takaisin minuunpäin. Tuntui että alussa poni ei kuunnellut minua ollenkaan, vihelteli vaan omiaan. Loppupuolella huomio alkoi olla paremmin minussa. Kuitenkin maneesista lähtiessä Leo taas ryntäsi ovesta pyöräyttäen samalla itsensä pylly menosuuntaan, kuten on tehnyt useamman kerran ennenkin. Ilmeisesti nyt tämä tapahtui ihan vaan siksi koska ulkona oli pimeää ja tiellä liikkui toinen hevonen. Tällä kertaa sain kyllä tilanteen paremmin ja nopeammin haltuun kuin yleensä. Sekunnin sadasosassa poni peruuttamaan kunnes sen huomio oli taas minussa, pää alas, liikkeelle, ja uudesta loikkayrityksestä välittömästi lisää peruutusta. Loppumatka talliin menikin jo fiksusti.

Nuo tilanteet joita meille tulee on sellaisia että Leo ei todellakaan pelkää mitään. Se ei loiki siksi että sitä pelottaisi vaan siksi että se ei kunnioita minua ja minun tilaani vaan kokeilee mitä annan sen tehdä. Ja että poni jaksaa yrittää, kerta toisensa jälkeen! En ole vielä osannut viestittää sille tarpeeksi selvästi että minä olen se joka määrää ja minä en todellakaan anna periksi. Jonkinlaiset lisähermot kyllä olisi välillä tarpeen. Eilenkin tuntui että oikein kihisin raivosta, mutta perkeleiden sijaan pitää vaan rauhoittaa mielensä ja jatkaa harjoituksia.

Luottamuksen arvoinen

Jotain taisi tapahtua tuon kahden kuukauden aikana kun tallustin Leon kanssa maastakäsin muutaman sata kilometriä ympäriinsä. Aikaan mahtui paljon komentamista, useita tappeluita, monta peruutettua askelta ja maahan liimautuneita kavioita, mutta myös paljon kehumista ja kiitoksia. Tuloksena luottamukseni poniin on kasvanut, ja toivottavasti myös ponin luottamus minuun. Luultavasti Leo tulee aina keksimään pieniä ponitemppujaan maastakäsin silloin tällöin, mutta nykyään tiedän miten hallitsen ponin.

Selästä Leo on pääosin tosi kuuliainen, ja huomaan että selässäkin luotan siihen nyt enemmän. Lauantaina tehtiin kävelyreissu pellonreunoja kierrellen, enkä jännittynyt Leon muutamasta pienestä pelästymisestä vaan pysyin rentona. Tulevat maastoilutkaan ei jännitä vaan ennemmin odotan innolla että päästään taas metsään. Yksin en maastoon tykkää lähteä, mutta tosiaan maastoilukaverimme palaa laitumelta keskiviikkona.  

Olen koittanut Leolle nyt eri suitsi- ja kuolainyhdistelmiä. Ennen sairaslomaa koitin oliiviniveltä, ja poni tuntui sillä hyvältä. Kävinkin perjantaina ratsastustarvikeliikkeessä ja laitoin Sprengerin oliivinivelen Leolle tilaukseen. Eilen ratsastin normaalilla nivelellä ja remonttiturpiksella, ihan ok yhdistelmä sekin. Uudet suitset on ostoslistalla, koska jouduin nyt kuitenkin toteamaan että cob-kokoiset suitset on Leolle hiukan liian isot. Pony-kokoiset siis ostoslistalla. Osaatteko suositella hyviä laatusuitsia, jotka maksaisivat mielellään alle 200 €?

Fiksu poni, hölmö ratsastaja

Tänään oli hyvä ja onnistunut treeni! Mentiin taas ulkona, ja Leo oli paremmin kuulolla ja avuilla. Taivuttelin aika paljon ja harjoittelin laukka-käynti-siirtymiä, joissa en kyllä vieläkään onnistu. Aina tulee muutama raviaskel. 

Kentän vieressä tarhailevat hevoset olivat välillä levottomia, yksi hyökkäili aidalle ja toinen juoksenteli. Ja mitä minä hölmö tein; katselin hevosia sivusilmällä ja ajattelin että nyt Leokin varmaan hötkyilee. Leo, tuo kiltti ja fiksu ponipoika, mennä porskutti annettua tehtävää eikä vilkuillutkaan sivuilleen. Ihan itseäni saan siis syyttää jos hevonen joskus jännittyy. Leolla on niin hyvä työmoraali että kun tehdään hommia se on tosiaan töissä eikä hölmöile. Pitää vaan näköjään ratsastajan oppia luottamaan poniin, niin poni voi luottaa minuun.