Kujassa

Olimme hevosettomina aikoina varatulla lomareissulla joten Bondi sai yhteisen ekan viikon perään heti viikon loman. Eilinen reissultapaluupäivä oli niin hektinen etten ehtinyt tallille asti kun kiidin lentokentältä suoraan töihin muutaman tunnin myöhässä, mutta tallinpitäjä vakuutti että ponilla on kaikki ok ilman minuakin.

Ennen lomaa ehdin vielä käydä Bondin kanssa maanantaina pienellä metsälenkillä. Mies oli mukana rauhoittamassa hermoja, minun siis, koska poni suhtautui minimaastoon yhtä fiksusti kuin kaikkeen muuhunkin. Ainoa mikä ei ollut kiva juttu oli tiellä oleva vesilätäkkö, mutta selvisimme sen ohi. 

Tiistaina oli tarkoitus jo aloittaa lomailu, mutta tuli niin hyvä tilaisuus hypyttämiseen että se oli käytettävä. Tallinpitäjä oli nimittäin rakentanut kentälle kujan valmiiksi sopivilla väleillä ja kuja oli vielä rakennettu niin että siinä voi (periaatteessa) hypyttää yksin. Sain kuitenkin tallinpitäjän avuksi. Tämä olikin hyvä juttu koska yksin minulla oli lievästi sanottuna ongelmia saada Bondi ravilla saati laukalla kujaan. Ponia kiinnosti lähinnä kentänvierustan ruohotupsut. 

Kun vauhtia saatiin niin sitähän tuli! Toivottavaa olisi ettei poni esitä samankaltaisia pukkeja ratsastaja selässä koskaan! Mutta hienosti Bondi loikki kujan ja muutaman onnistuneen kerran jälkeen oli kiva aloittaa loma hyvillä mielin. Bondi kuumui hyppäämisestä jonkin verran, mutta hauskaa miten äkkiä sen kierrokset laskee. Muutama sekunti ja poni oli taas oma rauhallinen itsensä. Ai niin unohdin tietysti ottaa hypytysvideon! Ensi kerralla sitten.

Loppuviikko

Ratsastin perjantaina toisen kerran kun sain ystäväni henkiseksi tuekseni. Ratsastus ei mennyt ihan nappiin mutta sain jälkeenpäin mielestäni hyvin nollattua tilanteen ja mietittyä mitä täytyy tehdä seuraavalla kerralla toisin. Mitään dramaattista ei siis tapahtunut, vähän jumitusta ja muutama oma pieni moka, mutta olen näköjään perfektionisti mitä tulee kolmevuotiaan ratsastukseen, enkä sallisi itselleni pienintäkään virhettä. 

Eilen Bondi kohtasi epämiellyttävän asian, lämmön mittauksen. Poniparka kyykkäsi takapäällään kun mittari osui sen ahteriin, ja yritti siirtyillä pois. Tallinpitäjä oli onneksi paikalla ja tuli auttamaan niin saatiin (rutiini)lämpö otettua. Täytyy hiukan harjoitella tuota mittausta niin uskon että poni siedättyy siihen pian.

Kuukaudet pois säännöllisestä tallielämästä saivat kaipaamaan tallihommien pariin ja sanoinkin tallinpitäjälle että nyt kannattaa hyödyntää! Viettäisin nimittäin mielelläni joka päivä tuntikausia tallilla minkä tahansa tehtävän parissa. Eilen harrastin hyötyliikuntaa ponien syödessä päiväheiniään ja levitin ison kasan purua tarhan pohjalle. Kelpaa ponien tepastella!

Eilinen ratsastus oli jo viikon kolmas (ja tietysti viimeinen). Uskaltauduin ratsastamaan ihan itsekseni! Tallinpitäjä oli kyllä kotona, joten ihan totaalisen yksin en siis tallilla ollut. Bondin kanssa pärjää kyllä hyvin yksinkin, se osaa parkkeerata jakkaran viereen ja seisoa hiljaa kun nousen selkään. Ratsastus sujui eilen kivasti, tosin lopussa kävi pieni välikohtaus. Lauantaina kentän viereiseen tarhaan tuotiin laitumelta kaksi tammaa tämänkesäisine varsoineen. Kun olin jo lopettelemassa niin toinen varsoista meni ilmeisesti härkkimään varsakaveriaan tai sen emää. Olimme Bondin kanssa selkäpäin tarhaan ja kuului joukko sekalaisia härdellin ääniä joita Bondi sitten pelästyi.

Seurasi jonkinlainen pieni eteenpäinryntäys jota seurasi paniikkipiruetti. Ehdin ylidramaattisesti ajatella miten "kaikki menee pieleen jos nyt tipun!" ja hokea itselleni pääni sisällä "Ei saa tippua ei saa tippua EI SAA TIPPUA!". Todellisuudessa en ollut lähelläkään tippua ja Bondi pysähtyi nopeasti, puhisi muutaman sekunnin järkyttyneenä ja palautui sitten ennalleen. Olin tästä vähän hämmentynyt. Ilmeisesti ehdin neljän vuoden aikana tottua niin hyvin Leon reaktiiviseen luonteeseen että odotan samanlaista reagointia myös muilta hevosilta.

Eka ratsastus

Kesällä ennen ostopäätöstä kävin Bondin selässä ilman satulaa ja myyjä talutti ponia kierroksen pihan ympäri. Siinä siis koeratsastus. Eilen oli aika nousta ekan kerran selkään ihan oikeasti, varusteiden kanssa.

Pyysin tallinpitäjää (joka on siis Bondin myyjä, poni jäi vanhaan kotiin tallipaikalle) auttamaan siltä varalta että tulee ongelmia, ja itselleni henkiseksi turvaksi ja kuvaajaksi. Taluttelin Bondia ensin muutaman kierroksen kentällä ja nousin sitten selkään. B osaa hienosti seisoa selkäännousussa paikoillaan!

Sitten ei muuta kun kävelemään. Naapurissa tehtiin remonttia, paiskottiin lautoja ja huudatettiin rälläkkää, mutta Bondi ei onneksi ole kovin ääniherkkä. Ainoan pienen terävöitymisen hetken aiheutti yksi oman tallin pikkuponeista kun se lähestyi taluttajan kanssa kenttää. Myöhemminkin Bondi tuijotteli tarhasta tätä ponia kovasti, mikä lie siinä ollut niin erikoista.

En ole koskaan aiemmin ratsastanut kolmivuotiaalla, joten en tiedä miltä sen kuuluu tuntua. Oma arvioni on että Bondi on ihan suht tasapainoinen yksilö. Tietysti poni on vielä epätasainen edestä mutta selvästi tunsi pieniä hetkiä kun se hienosti haki kohti tuntumaa. Kivointa oli se että Bondi tuntui sopivan omaan käteeni ja selässä oli kotoisa olo.

Laitan pienen videopätkän tästä ekasta kerrasta (laatu on surkea, en tiedä miksi). Olkaa armollisia, tiedän että ratsastaja on kaukana virheettömästä mutta tosiaan ensimmäinen kerta näin nuoren selässä ja taisi hiukan jännittääkin. 

Linkki videoon https://youtu.be/X7VMDdzBdgc

Meidän "treeni" kesti yhteensä 25 minuuttia, josta olin selässä korkeintaan 15 minuuttia. Askellajit olivat käynti ja ravi, katsotaan laukkaa sitten seuraavalla kerralla. Satula vaihdetaan ensi kerraksi toiseen, tuo nyt selässä ollut Bransby Pony on Bondille liian leveä. Onneksi tallinpitäjä on ponikeräilijä jonka varastoista löytyy satulaa joka lähtöön! Kaivettiin sieltä hieman kapeampi penkki. Omankin satulani sopivuutta testailin maastakäsin. Vähän kapea se on mutta muuten aika hyvän oloinen. Pyydän vielä satulansovittajan katsomaan ja jos tulee vihreää valoa niin lähetän varmaan rakkaan Equipeni levitettäväksi. 

Onni on oma connemara

Pitkään blogia lukeneet muistavat ensimmäisen ponini, joka tuli suvuttomana Saksasta mutta jota usein luultiin connemaraksi (ja luulen että se olikin jonkinlainen connemarasekoitus). Connemara on ollut jo Goldyn ajoista rotu josta olen ollut kiinnostunut, mutta innostus saavutti uudet lukemat kun Liisa (Täti tuuppaa-blogista monelle tuttu) osti oman nuoren connemaran. Siinä on nimittäin niin fiksu tapaus että tämän ponin tapaaminen sai minut viimeistään vakuuttumaan oman connemaran tarpeesta!

Muutamaa connemaraa kävin katsomassakin, niin nuorempaa kuin vanhempaakin, mutta sitten tosiaan tuttu tarjosi tätä omaansa. Kuinkas muuten sattuikaan, poni on vieläpä lempiväriäni! Ei värillä väliä kunhan se on ruunivoikko... Muistan kun tuttuni osti ruunan aikoinaan, kommentoin heti ekaan FB-kuvaan että nyt on oikean värinen!

Tässä hän siis on, meidän uusi poni Fieldhill Bondi (sanon meidän, koska miehenikin on ekaa kertaa elämässään poninomistaja):

Bondi on syntynyt Suomessa toukokuussa 2015. Ruuna tuli edelliselle omistajalle kasvattajalta helmikuussa 2017 ja on lähinnä toiminut seuraponina 2-vuotiaalle welshille. Toki kaikenlaista pientä on puuhailtu ja keväällä poni totutettiin selkäännousuun ja käyntiköpöttelyyn ratsastajan kanssa. Nyt heinä-elokuussa Bondi oli ratsuttajalla viitisen viikkoa. Tuloksena poni osaa ratsastajan kanssa kaikki askellajit ja on ylittänyt muutaman puomin ja kavaletin, eli on juuri siinä vaiheessa missä kolmivuotiaan kuuluu. Ratsuttaja luonnehti ponia kiltiksi, helpoksi poniksi joka on herkkä avuille ja jota on mukava ratsastaa. Jännityksellä odotan että pääsen itse selkään! Tai siis olen kyllä istunut selässä ilman satulaa ja kävellyt pienen matkan mutta ei sitä ratsastukseksi voi kutsua. 

Toiveissa on monia yhteisiä vuosia ja tulevaisuuden tavoitteina on  toki Laatuponikilpailut ja PoniBreeders, mutta pääosin Bondin on tarkoitus kehittyä pikkuhiljaa monipuoliseksi harrasteratsuksi. 

Loppuun muistutus: Jatkan blogin kirjoittamista kutsutuille lukijoille. Jos haluat jatkaa lukemista, laitathan viestiä njharkonen@gmail.com niin laitan kutsun blogiin. Jos emme tunne, kerrothan hiukan itsestäsi niin tiedän kuka juttujani jatkossa lukee. Muutaman viestin olen jo saanutkin, kiva nähdä että joku lukee!

Haluatko jatkaa lukemista?

Jatkan blogin kirjoittamista kutsutuille lukijoille. Jos haluat jatkaa lukemista, laitathan viestiä njharkonen@gmail.com niin lähetän kutsun blogiin. Jos emme tunne, kerrothan hiukan itsestäsi niin tiedän kuka juttujani jatkossa lukee :)

Mitäs sitten tapahtui?

Kävin talvella koittamassa muutamaa myyntihevosta mutta aika pian huomasin että ajatus uudesta hevosesta oli jotenkin ahdistava. Viimeiset kuukaudet Leoa hoitaessa olivat tosi uuvuttavia ja ponin menetys oli raskas asia. Hevosista en halunnut luopua, joten kevät meni milloin kenenkin hevosilla ratsastellessa. 

Jonkin aikaa ratsastin ihan enemmänkin ja tosissaan. Minulla oli hieno kouluponi alla jolla kävin valmennuksissakin. Sitten poni myytiin. Sen jälkeen en juuri tehnyt kunnon treeniä vaan lähinnä höntsäilin pitkin metsiä sukulaisen suomenhevosilla. Nuo ex-ravurit ovat mahtavia maastoilukamuja. Ne eivät pelkää mitään, eivät loiki tai stoppaile, vaan painavat menemään pyydettyä vauhtia (tai no, joskus vähän lujempaa...). Olen ollut arka maastoilija, mutta mustan orin kiidättäessä minua pitkin metsätietä sellaista ravia että kyyneleet virtaavat silmissä, olen rohkaistunut huomaamattani. 

Kesän alussa ponikuume alkoi nousta ja kävinkin katsomassa ja koittamassa jos jonkinlaista ehdokasta. Yksi päätyi ostotarkastukseen asti mutta kauppoihin ei päästy. Tämä tapaus sai minut tosi varovaiseksi ja päädyin siihen etten uskalla ostaa hevosta jota en tunne pidemmältä ajalta ja jota en ole nähnyt kuin pari kertaa.

Tuttuni kuuli pieleen menneistä hevoskaupoista ja kertoi että harkitsee myyvänsä yhden poneistaan. Epäonnistuneen hevosenostoyrityksen jäljiltä olin aika lannistunut mutta ajattelin että käynpä nyt kuitenkin moikkaamassa ponia. Muistin että olin tästä ponista tykännyt kun kävin sitä joskus aiemmin katsomassa. Niinhän siinä sitten kävi että sain kesäksi hoitoponin jota kävin moikkaamassa laitumella muutaman kerran viikossa. Pääsin näin tutustumaan kunnolla tähän mukavaan ja rauhalliseen ruunaan.

Tuli aika lähettää kolmevee (kyllä, se on kolmevuotias!) ratsuttajalle askellajeja opettelemaan. "Mitä tehdään?" kysyi omistaja, "Lähetänkö vai ostatko?". Vastasin "Lähetetään, ja ostan". Niin kolmevee lähti eskariin siirtyäkseen sen jälkeen uudelle omistajalleen. 

Leo Leijona

Pikakelaus; mitä tapahtuikaan viimeisen kahden vuoden aikana? Talvi 2016-2017 oli haastava. Remointoimme uudenvanhan talomme lattiasta kattoon, ja ajoin lähes joka päivä 150 km kodin, työn, tallin ja remontoitavan talon väliä. Vaihdoin myös työpaikkaa jo toisen kerran vuoden aikana. Kaikesta ylimääräisestä huolimatta treenailtiin Leon kanssa suht normaalisti. Kun remontti saatiin toukokuussa 2017 siihen vaiheeseen että pääsimme muuttamaan uuteen kotiin, muutti myös Leo.

Sain nauttia kahdeksan kuukautta sellaisesta luksuksesta kuin 7 kilometrin tallimatka. Leo sai nauttia omasta ihanasta metsäisestä puolipihattotarhastaan, jossa se sai valita ollako ulkona vai viettääkö aikaa karsinassa. No, sisällä tietysti suurimmaksi aikaa, koska karsinassa oleilu nyt vaan on aina ollut tämän saksalaisherran juttu. Monet kerrat Leo huvitti tallilaisia makaamalla karsinassa maha takaovesta tulvivaa auringonvaloa kohti, kuorsaten niin kovaa että kuului ulko-ovelle asti.

Meillä oli upea kesä! Olin jännittänyt paikanvaihdosta tosi paljon, mutta ihmeekseni Leo sopeutui hyvin ja alkoi vihdoin viimein syömään kunnolla keräten lisäkiloja aiemmin turhankin hoikkaan kroppaansa. Treenasimme koulua ihanassa täyspitkässä maneesissa, maastoilimme metsissä ja hiekkateillä, hyppäsimme pikkuesteitä. Kävipä Leo yksissä koulukisoissakin kaverini kanssa, esittäen verkassa kaikki kevätjuhlaliikkeensä mutta tuoden tietysti ruusukkeen kotiin.

Syyskuun alussa Leo kolautti jalkansa tarhassa. Mitättömältä vaikuttanut naarmu käynnisti tapahtumaketjun joka ei enää pysähtynyt. Toki jälkeenpäin ajateltuna merkkejä tulevista ongelmista oli näkyvissä hiukan aiemminkin. Terveysongelmat toisensa jälkeen, kavioissa, jaloissa, selässä, saivat minut miettimään miten tässä lopulta käy. En olisi halunnut uskoa että olin oikeassa kun jo syyskuussa pyörittelin mielessäni ahdistavaa ajatusta; mitä jos poni ei tulekaan enää kuntoon? Välillä oli parempia aikoja. Oli toiveikas eläinlääkäri, siistit röntgenkuvat ja silikonipohjallisten tuoma apu. Koitettiin kiro- ja laserhoidot, lääkitykset, jumpat, lisäravinteet... Omat tunteet heittelivät jatkuvasti laidasta toiseen, toivosta epätoivoon, ilosta suruun, kauhuun ja jopa vihaan. Sitten koitti se päivä jolloin tulin kierroksen jälkeen alas Leon selästä ja tiesin etten enää koskaan tule ratsastamaan ponillani.

Tammikuun lopussa, kauniina tiistaisena talviaamuna hyvästelimme mieheni kanssa meille niin rakkaan Leon. Poni lähti auringon noustessa luotamme rauhallisesti oman tallin pihassa. Vieläkin on vaikeaa muistella Leoa ja hyväksyä tapahtunut. Sydäntä puristaa edelleen joka kerta kun ajattelen hirveintä päätöstä jonka olen elämäni aikana joutunut tekemään. Mutta katunut en ole. Tiedän että oli aika, eikä vaihtoehtoja enää ollut. En tehnyt päätöstä liian myöhään enkä myöskään liian aikaisin. Yritin kaiken mikä mielestäni (ja eläinlääkärien mielestä) oli järkevä yrittää, ja Leo ansaitsi lähteä pois omana itsenään ennenkuin terveysongelmat olisivat vieneet sen elämänilon kokonaan. Upeat ja ikimuistoiset neljä vuotta Leon kanssa, olen niin kiitollinen.

Theo Leo 2002-30.1.2018

Kuva Nina Erkkilä, ei saa kopioida!

Kun mikään ei riitä

Eilen oli kyllä taas oikein "olen maailman paskin hevosenomistaja"-päivä. Tuntuu että vaikka kuinka tarkkailisin, miettisin, tutkisin, selvittäisin ja hoitaisin niin olen aina yhden tai kaksi askelta jäljessä. Aina on jotain.

Tiedän että olen onnekas kun Leo on kuitenkin ns. perusterve eikä ole saanut suurempia vammoja vaikka usein riekkuu tarhassa kuin heikkopäinen. Mutta kun on kaikkea. Satula ei sovi, poni on jumissa, poni on outo, ponin maha on kipeä... Mitä luultavimmin nämä kaikki liittyvät toisiinsa. Parhaani mukaan yritän tarttua kaikkeen minkä keksin ja huomaan, käyttää klinikalla, fyssarilla ja hierojalla, ja muokata treeniä, ruokintaa, varusteita ja hoitoa sopivaksi. Mutta kun välillä se ei vaan tunnu riittävän. Harmittaa Leonkin puolesta. Se on kiva poni ja olisi mukavaa kun sen olisi hyvä olla.

Mahalle aloitin tietysti heti Antepsinin ja mielestäni huomasin vaivan tällä kertaa ajoissa (ehkä, en tiedä). Eilen kun parin kevyen päivän jälkeen menin selkään niin vatsaoireet olivat tuskallisen selvät. Ravi sujuu hyvin mutta se laukka. Laukka-avut - poni pysähtyy niille sijoilleen, uusiksi - sama juttu. Tämä toistui useamman kerran. Nyt joku ajattelee että kukkahattutäti se täällä kirjoittelee, pyydä se poni eteen... Toki pyysinkin, napakasti, ja lopulta sain ne laukannostot tehtyä kun olin kerran leikin aloittanut. Mutta tunnen kyllä eron milloin kyse on ponimaisuuksista ja milloin on vaan liian epämukavaa ihan oikeasti. Jos Leo nyt tähystettäisiin (mitä en suunnittele koska tilanne on aika selvä muutenkin) niin vatsasta varmaan olisi taas pieniä haavaumia. Mutta kun on herkkä niin on herkkä.

No, valmennukseen mennään tänään sitten treenaamaan sitä ravia kun se kulkee. Tämä on ollut Leon vatsaoireissa mielestäni toistuva asia; ravi on ok askellaji mutta laukka ei. Huomisen valmennuksen lahjoitin jonossa olevalle. En viitsi liikaa prässätä. Onneksi Antepsin on yleensä auttanut nopeasti ja eiköhän tämä tästä taas mene. Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä :D

Vuodet toistaa itseään

Lueskelin tuossa muistiinpanojani viime lokakuulta. ”nahkea”, ”tappelee vähän edestä”, ”raapii mahaa”, ”kiemurtelee laukannostoissa”, ”pomppii välillä hassusti laukassa”. Jouduin oikein miettimään kirjoitinko nuo viime vuonna vai viime viikolla. No, joka kerta sitä onneksi hoksaa nopeammin että mahahan ponia taas vaivaa. Antepsin-kuurille siis. 

Leo on ollut lihaksistostaan tosi kireä eikä nuo mahakivut tietysti helpota kun saattaa niiden takia jännittää kroppaansa ja kipeyttää itseään lisää. Hieroja myös löysi eilen ponista kaksi uutta tuoretta pientä kuoppaa lihaksissa. Ilmeisesti tarhajumppa ollut taas hiukan rajua. Hieronnassa kroppa saatiin onneksi pehmeämmäksi ja jopa kireä oikea takakankku aukesi. Hieroja totesi ettei hän ihmettele että taipuminen on hankalaa kun a) niska on oikealta puolelta kireä, b) lava on vasemmalta puolelta kireä, c) takapää on oikealta puolelta kireä (niin ja d) se mahakin on kipeä). Positiivista on se että ponin rangan liikkuvuus on kuitenkin oikein hyvä, ja jumit saatiin auki.

Sovitettiin vielä hierojan kanssa meillä vuokralla ollutta Equipe Olympia-satulaa. Koska hierojaltakin tuli vihreää valoa, päädyin ostamaan satulan omaksi. Joten jos jollakulla on tarvetta 16” Prestige D1 Iceland-satulalle niin sellainen olisi nyt myynnissä!

Tänään Leo saa kävellä ja huomenna koitan tuntuuko meno yhtään helpommalta. Perjantaina ja lauantaina suunnataan taas valmennukseen. Vaikkei poni vatsan takia ole ihan superkunnossa niin haluan silti pitää valmennuksista kiinni. Tehdään sitten kevennetysti jos on tarve, mutta ei jätetä treenejä väliin. Kesällä oli liian pitkä valmennustauko ja sen näkyy ratsastuksessa vieläkin.

Kerta kiellon päälle

Vakaasti näyttää että blogi olisi tullut tiensä päähän, mutta jospa sitä nyt vielä tämän kerran jotain kirjailisi. Ja ehkä vielä toisen ja kolmannenkin, katsellaan.

Vaikka tämä on hevosblogi eikä kerro yksityiselämästäni, niin pieni ”seliseli”-osio sallittanee koska se kertoo miksi blogi on ollut suunnilleen viimeisellä sijalla asioiden tärkeysjärjestyksessä. Jo pari vuotta kestäneet myllerrykset elämässä etenivät siihen vaiheeseen, että kesällä vaihtui työpaikka ja heti perään kotikaupunki. Väliaikaisasunnossa asutaan kyllä nytkin koska tulevaan uuteen kotiin tehdään jättiremonttia. Tallille mulla on tätä nykyä matkaa 60 kilometriä, ja töiden ja ponin takia istun ratin takana semmoiset pari tuntia lähes joka päivä. Muun elämän olen saanut toimimaan (mitä nyt remppaväsymys välillä vaivaa), mutta nykyisessä työssä on huonot mahdollisuudet päivittää blogia työpäivän aikana ;) Tämäkin on nyt kännykällä näpytelty, siksi asetuksetkin on mitä sattuu. Aikaa ja jaksamista blogia kohtaan ei ole oikein työajan ulkopuolella riittänyt.

Leo voi hyvin. Pitkästä tallimatkasta huolimatta olen pystynyt hoitamaan ja liikuttamaan ponin niin kuin olen suunnitellut. Leolla käy vakiratsastaja 1-2 kertaa viikossa ja lisäksi on yksi vapaapäivä, joten tallipäiviä jää minulle kohtuulliset 4-5 viikossa.

Kesällä käytiin klinikalla, ihan vaan tsekkaamassa, ja eipä sieltä kummoista löytynyt. Kintereiden kuvissa ei ollut huomauttamista mutta toisen etujalan vuohinen todettiin jäykäksi. Kuvissa ei löytynyt syytä joten vuohinen piikitettiin ja käveltiin pari viikkoa. Nyt syksyllä hevosfysioterapeutti kävi toteamassa että jäykkä on edelleen mutta mitään kipua ei löydy. Muita jäykkyyksiä kyllä löytyi; oikean puolen takaosan lihakset on kireät ja vasemman puolen lapa samoin. Näistä saatiin hiukan selitystä siihen miksi laukassa taipuminen on välillä haastavaa. Nyt on venytelty ja jumppailtu ahkerasti ja hierojakin on tulossa ensi viikolla.

Satula-autokin kävi. Löytyi useampi hyvänoloinen satula vaikka niin usein olen kuullut ettei pikkuponin selkään oikein vaihtoehtoja koulusatuloista löydy. Childeric olisi kiinnostanut mutta siitä ei ollut autossa kuin 17” joka on Leolle liian pitkä. Selästä kokeiltavaksi valittiin kaksi parasta vaihtoehtoa, eli 16" Amerigon Vega Siena Special Close Contact ja Equipen Olympia. Amerigo sopi ponille mutta omalle ahterille ei sitten ollenkaan. Equipe istui myös hienosti Leon selkään ja mun oli siinä heti tosi hyvä istua. Equipe tuli siis meille vuokralle, ja kohta yritän tehdä päätöksiä jääkö se. Itse tykkään satulasta tosi paljon mutta Leosta en ole päässyt vielä täysin selvyyteen.