Varoitus: maratonipostaus!
Leon kontrolliverikokeen tulokset saapuivat perjantaina iltapäivällä niin myöhään etten enää tavoittanut ketään Tampereen hevosklinikalta. Tulehdusarvot olivat laskeneet mutta eivät olleet vielä lähelläkään viitearvojen enimmäisylärajoja. Mieli mustana tallille, jossa odotti edellispäivää huomattavasti nuopeampi poni joka liikkui hi-taas-ti ja lämpökin oli taas hiukan koholla. Eli vointi heikkeni heti kun lääkitys loppui.
Olen tehnyt periaatepäätöksen etten murehdi asioita joihin en voi vaikuttaa, etenkään hevosten kohdalla, mutta kyllä perjantai-iltana (ja vähän myös yöllä) tuli jatkettua pohdintaa jonka aloitin jo tallilla tallinomistajan kanssa. Mikä ihme ponia vaivaa? Ja mitä sille voisi tehdä? Päätin että seuraan tilannetta ja varaan heti maanantaiaamuna ajan klinikalle, jos sinne asti selvitään kotihoidolla.
Lauantaina menin tallille puolenpäivän aikaan, tarkoituksena jatkaa siitä mökille missä mies jo odotti. Tallinomistaja oli paikalla ja sanoi heti että hän on yhä enemmän huolissaan Leosta. Sanoi että poni liikkuu kuin hidastetussa filmissä ja takapäässä on jotain vialla. Päätin että soitan paikalliselle päivystävälle eläinlääkärille kysyäkseni neuvoa. Menin tallikahvioon ja päivystäjän kanssa puhuessani vilkaisin ikkunasta ulos. Leo suorastaan raahusti tarhassa heinäkipalta vesikipalle ja laahasi vasenta takajalkaa! Päivystäjä kuuli varmasti hädän äänessäni ja lupasi kirjoittaa lähetteen Helsinkiin Viikin klinikalle, jos sinne täytyy lähteä. Hän myös totesi ettei pysty tekemään ponin hyväksi paikanpäällä mitään, kun diagnoosia ei ole eikä tiedetä mitä hoidetaan. Kehotti aloittamaan Oriprimin ja Metacamin (jotka loppuivat torstaiaamuna) uudestaan jos jäämme kotiin maanantaita odottamaan.
Hain Leon sisään, ja tuli tosi vahvana se kuuluisa "tunne", joka sanoi että nyt ei voi enää odottaa vaan poni on saatava hoitoon. Olen sanonut tätä ennenkin ja tulen sanomaan jatkossakin, mutta siihen omaan tunteeseen vaan pitää luottaa! Se ei yleensä koskaan ole väärässä, ei nytkään. Mietin että jos meidät nauretaan ulos klinikalta niin sitten nauretaan. Soitin Hyvinkään Animagiin, jonne on meiltä lyhyempi matka kuin Viikkiin, ja puhelimessa ollut ell toivotti meidät tervetulleeksi vaikkei ponin vointi hänen mielestään kuulostanut ihan kauhean hälyttävältä kun se kuitenkin söi ja joi yms.
Soitto mökillä olevalle miehelle, jolle riitti itkunsekainen "Leo on tosi kipeä, meidän pitää viedä se Hyvinkäälle päivystykseen" ja joka lähti samantien ajamaan kotiin. Itse hain kotoa Leon passin ja hoitotiedot, ja kipulääkitsin ponin Metacamilla matkaa varten. Lastauksessa oli onneksi pari tallikaveria auttamassa, poni ei ensin suostunut kävelemään trailerin lähellekään ja jumitti matkalla monta kertaa. Liinan kanssa saatiin kuitenkin parissa minuutissa sisään. Tämä kertoo mielestäni myös siitä että Leo oli kipeä, normaalisti se on helppo lastata. Myöskään Hyvinkään päässä poni ei olisi halunnut mennä hevosklinikan ovesta sisään (toki siellä on oudot hajutkin). Matka sinänsä meni hyvin, vajaa kolme tuntia ajeltiin. Oli helpotus saada Leo hevosklinikan karsinaan ja tietää että nyt se on hyvissä käsissä. Samalla iski pieni paniikki; päivystys kun on vähän sellainen paikka jossa usein taistellaan elämästä ja kuolemasta.
Vuoro oli vaihtunut juuri ja toisen ponin hoito oli kesken. Odottelimme hetken ja sitten pääsin vuodattamaan koko tarinan eläinlääkäri Jonna Jokisalolle. Leosta oli heti tultuamme otettu verta (joka ei ollut ihan helppoa, Leo vihaa pistämistä ja verta ei meinannut tulla ulos kun poni oli niin pinkeänä). Tulosten valmistuttua ell sanoi heti että ponilla on paise. Pitää vain selvittää missä. Oli muuten aika hurjia arvoja. Fibrinogeeni (joka on normaalisti hevosella alle 4, ja 5 on jo hyvin merkittävä nousu) oli ekalla klinikkakäynnillä 5,7, kontrolliverikokeessa 4,3, ja nyt oli kahdessa päivässä noussut lukemaan 6,6...
Paikalla oli viisi ulkomaalaista opiskelijaa joten ponilla oli kunnon hoitojoukko, ja tarpeeksi kiinnipitelijöitä. Sain itsekin tosi paljon mielenkiintoista tietoa koska ell selitti koko ajan englanniksi opiskelijoille mitä teki. Yleistutkimuksen jälkeen Leon kyljet ja maha ultrattiin. Sitten ultrattiin sisäelimet, maksa, munuaiset jne. Ei mitään. Sitten poni rauhoitettiin ja laitettiin pakkopilttuuseen. Hengitystiet tähystettiin, myös limapussit. Ei mitään. Seuraavaksi paisetta etsittiin mahasta. Mahanalusesta ajeltiin karvat, mahan pinta ja vähän myös pinnan alta puudutettiin, sitten vedettiin skalpellilla pieniä viiltoja ja tökittiin jollain tikulla. Tätä en kyllä pystynyt katsomaan.
Pieni tuumaustauko, jonka jälkeen Jonna tuumasi että voisiko se paise kuitenkin olla nivusissa kun oireet täsmäisivät sinne. Nivuset kyllä tutkittiin jo ennen rauhoitusta mutta nyt ne tutkittiin uudelleen. Rauhoitus oli poistanut Leosta sen verran pinkeyttä, että yhtäkkiä nivusissa tuntuikin vasemmalla puolella kivikova kohta, ja vastaava kohta oli oikealla pehmeä. Ennen rauhoitusta eroa ei tuntunut. Seuraavaksi ultrattiin, ja sieltähän se tumma mötikkä löytyi! Vaikka ei ole kivaa kun oma hevonen sairastaa, niin oli kyllä upeaa seurata Jonnan työtä. Ammattitaitoinen ja periksiantamaton eläinlääkäri, jonka kasvoilta näki onnistumisen ilon kun paise vihdoin löytyi :) Itsellekin oli kyllä helpotus kun syy oireisiin vihdoin selvisi!
Seuraavaksi tutkittiin, onko se oikeasti paise. Eli tökättiin pienellä neulalla ja katsottiin alkaako tulla mätää. Leo-raukka oli tosi kipeä eikä todellakaan halunnut että häntä tökitään enää minkäänkokoisella neulalla... Mätää alkoi onneksi tulla, eli diagnoosi oli selvä. Sitten alkoi tyhjennysoperaatio. Edelleen todella vaikeaa, koska paisetta on hankala puuduttaa ja poni potki takajalalla aika paljon. Jonna sanoi ettei poni todellakaan yrittänyt tähdätä potkujaan ihmiseen vaan potki pois päin vaikka kuinka sattui (fiksu ja kiltti Leo!), mutta kyllähän se silti hommaa vaikeutti. Jonkun verran mätää saatiin pois mutta sitten touhu kävi niin hankalaksi että jouduttiin keskeyttämään. Tässä vaiheessa Jonna sanoi että huomenna voidaan yrittää uudelleen kun paise ei ehkä ole enää ihan niin kipeä, tai sitten maanantaina leikkauspöydälle.
Leolle laitettiin kaulaan kanyyli suonensisäisen antibiootin tiputusta varten. Sekin jouduttiin ompelemaan kiinni, ja rauhoituksesta huolimatta ponia saatiin taas pidellä napakasti. Kanyylin laiton aikana Jonna mietti uuden rentouttavan, rauhoittavan ja kipuapoistavan lääkityksen paiseen tyhjentämisen ajaksi, ja päätettiin koittaa vielä. Siirryin tässä vaiheessa toiseen huoneeseen ja jätin Leon eläinlääkärin ja harjoittelijoiden hoiviin. Alkoi tuntua liian pahalta katsoa.
Toinenkin tyhjennyskerta kesti aika kauan, mutta mätää saatiin paljon pois. Ongelma on se että paise on syvällä, niin syvällä ettei sinne voi skalpellin kanssa sohia, ja ihmisen sormi ei riitä. Asiaa ei tietenkään auta paiseen sijainti. Jalkoväliin ei muutenkaan ole helppo ylettyä, saati sitten kun takajalka huiskii koko ajan.
Leo jäi siis hoitoon Hyvinkäälle. Sillä on tietysti vahva antibiootti- ja kipulääkitys päällä, ja eilisillan suunnitelma oli se että tänään mahdollisesti katsotaan koitetaanko paisetta tyhjentää lisää. Huomenna maanantaina paisekohta ultrataan uudelleen ja katsotaan miltä näyttää, eli pitääkö paise tyhjentää leikkauksellisesti. Tietenkin toivotaan ettei leikkaukseen jouduta (tätä toivoo etenkin allekirjoittanut joka ei ole sattuneista syistä yhtään innostunut siitä ajatuksesta että poni nukutettaisiin). Tänään iltapäivällä lupasivat soitella ponin voinnista. Nyt olo on aika helpottunut ja rauhallinen. Tiedän että Leo on hyvässä hoidossa eikä minun tarvitse enää miettiä mikä sitä vaivaa ja mitä voisin tehdä ponin hyväksi.
