Viikko on ollut täynnä kaikkea ja olen käynyt Leon luona aika kiireellä. Ponin hoitoon ei kyllä nyt kulukaan paljoa aikaa. Harjaus, 30-40 minuutin kävelylenkki, haavan suihkutus ja mössöt naamariin. On muuten ilo harjata ponia jolla on upea kiiltävä kesäkarva. Aika erilainen kun muistelen sitä pörröistä sameaa turkkia joka Leolla oli ennen leikkausta.
Laitoin Hyvinkäälle viestiä tiistaina, ja kyselin onko normaalia että haava sulkeutuu näin hitaasti. Kuulemma on. Haavaa voi edelleen suihkutella silloin tällöin (no, minä suihkutan edelleen kerran päivässä) niin että se pysyy puhtaana. Mikäli turvotusta ei ole ja onkalo on kuroutunut kiinni (se on), syytä huoleen ei ole. Edelleen neuvottiin seuraamaan lämpöä (aloitin taas mittaukset), haava-aluetta ja haavan erittämistä, mutta kehotettiin myös vähitellen lisäämään liikuntaa.
Tänään sitten seurasin liinan päästä kuinka Leo ravasi muutaman kierroksen. Nättiä, rentoa ja ennen kaikkea puhdasta ravia. Itku meinasi tulla. Olin niin onnellinen, ihana pieni hevoseni tulee kuin tuleekin varmaan vielä kuntoon. Samalla olin niin surullinen kun ajattelin blogiystävääni, jonka hevonen ei ole vastannut hoitoihin toivotusti. Suuri rakkaus tuo mukanaan suuret surut. Mutta silti; mitä elämä olisi ilman hevosia, ei mitään.
