Uintireissu

Olen tässä illalla lueskellut eri blogeista ihmisten mukavista vappumaastoista Kelithän on ollut nyt tosi upeat ja maastossa on mitä ihaninta kun ei ole vielä ötököitä. Pakko kai se on omakin vappumaasto tänne purkaa, jos paha mieli ja harmitus vaikka hiukan helpottaisi. 

Putosimme tänään Leon kanssa pelto-ojaan. Meillä oli ollut oikein kiva maasto, käytiin kiipeilemässä ja tutkimassa uutta polkua. Alle 10 minuutin matkan päässä kotitallilta tiellä tuli vastaan pyöräilijä ja lenkkeilijä. He kulkivat tien toista laitaa, me toista. Kohtaamisessa ei ollut mitään ihmeellistä, moikattiin ja ohitettiin rauhallisesti. Leo kuitenkin säikähti jostain syystä tosi paljon ohimenevää pyöräilijää ja teki rajun loikan sivuviistoon. Ehdin vaan tajuta että nyt mennään perä edellä ojaan, reagoimaan en ehtinyt.

Ponin takapää katosi kokonaan alta ja luulin että kaaduimme kokonaan. Todellisuudessa Leo taisi tosi pikaisesti kellahtaa mutta pyrki samantien rajusti ponnistamaan ylös ja minä putosin toisen kyljen kautta ojaan. Tällöin Leo loikkasi ylitseni pois ojasta ja sinkosi tielle. Nousin kuraa valuvana heti ylös, kuittasin huolestuneelle pyöräilijälle että kaikki on ok ja aloin huutelemaan Leoa, joka tietysti laukkasi pitkin tietä tallille päin. Poni kääntyi ympäri ja tuli takaisin meidän luokse, mutta muutamat täyskäännökset se vielä teki ennenkuin antoi kiinni. Onneksi maastoilukaverilla oli porkkana taskussa, sillä houkuttelin karkulaisen. Eipä siinä muuta kun nopea hevosen tsekkaus ja rauhallisesti takaisin tallille.

Olen aina pelännyt että hevonen tippuu maastossa ojaan. Nyt on sekin koettu. Itse en loukannut yhtään, kastuin vaan litimäräksi. Pääni painui puoliksi kuraiseen ojaan joten näky peilissä oli aika koominen... Leostakaan en onneksi löytänyt silmämääräisesti enkä tunnustelemalla vammoja. Toivottavasti ei nyt vaan reväyttänyt mitään ojasta pois ponnistaessaan. 

Tietysti oli helpotus ettei meille käynyt kuinkaan, ja onneksi oja oli aika pieni eikä mikään valtaoja. Mutta kyllä harmitti, ja harmittaa. Ahdistava tapahtuma. Ja nyt kun ollaan saatu maastoilu pitkän tauon jälkeen niin kivaan alkuun niin harmittaa että tuli tällaista. Olen kyllä ennenkin huomannut että Leo tuijottelee joskus pyöräilijöitä kun esim. ollaan pellolla ja pyöräilijä menee tiellä, mutta ei tullut mieleenkään että näin raju reaktio voisi olla odotettavissa.

Pieni kannanotto

Eilen ollessamme maneesissa tapahtui pieni äksidentti. Eräs hevosista kompastui pahasti kesken laukan tippuen polvilleen, ja ratsastaja laskeutui pää edellä maneesin hiekkaan. Tilanteesta onneksi selvittiin säikähdyksellä ja kipeytyneellä niskalla.

Tulipa jälleen kerran mieleen se, miten ilman kypärää ratsastamista perustellaan sillä että hevonen on tuttu ja maailman kiltein. Niinpä on tuo eilisenkin tapahtuman hevonen kiltti ja varma ratsu. Kyseinen tamma on ollut omistajallaan 10 vuotta, mutta ei se estänyt hevosta kompastumasta. Onneksi ratsastajalla oli kypärä päässään. 

Itse en ratsasta koskaan ilman kypärää. En yksinkertaisesti uskalla. En silti tuomitse niitä jotka menevät ilman kypärää, jokainen valitsee tyylinsä. Myönnän kyllä että itsekin jättäisin mielelläni kesäkuumalla hiostavan kypärän kaappiin. Riskit ovat vaan mielestäni liian suuret. Olen kyllä istunut paikallaan olevan hevosen selässä ilman kypärää. Mites te muut, käytättekö te aina kypärää? Millaisissa tilanteissa ratsastatte ilman?

Fannysta vielä sen verran, että eilen mentiin jo kaikkia askellajeja rauhallisesti, ja poni tuntui ihan hyvältä ja reippaalta. So far so good...

Hiekassa

Meillä oli vihdoin eilen kouluvalmennus jonka piti alunperin olla jo tiistaina, ja joka siirtyi vielä toisenkin kerran keskiviikolta sunnuntaille. Verkkasin kaikessa rauhassa Goldya, kun kesken ravikiemurauran poni teki täysin varoittamatta ison sivuloikan. En ehtinyt kissaa sanoa, kun jo istuin pöllämystyneenä maneesin hiekalla ohjat kädessä ponin seistessä vieressäni täysin rauhallisena. Höh, vähän harmitti kun "putki" meni rikki, takana oli 1 v. 3 kk ilman putoamista...

No, ei muuta kun takaisin selkään ja jatkamaan. Tyypillistä että tämä satulasta suistuminen tapahtui juuri eilen kun olin laittanut uudet ratsastushousut jalkaan... Eipä niihin tosin tullut muita "vaurioita" kuin hiekkapölyä.

Valmennus meni suht kivasti. Erityisen ilahtunut olin siitä havainnosta, että tänä keväänä emme ole joutuneet aloittamaan treeniä niin alusta kuin viime vuonna. Viime talvena en päässyt lainkaan maneesille ja ratsastin koko talven ilman valmentajaa. Keväällä valmennusten alkaessa poni oli jäykkä kuin rautakanki ja itsellä tuntui olevan kaikki taidot hukassa. Nyt tilanne tuntuu paljon paremmalta, vaikka toki sairasloman vaikutukset näkyvät vielä hieman.

Huomasin eilen että saan käyttää aiempaa enemmän energiaa ja aikaa siihen että saan Goldyn kuulolle. Liekö pitkän maastoilukauden aikaansaannosta, mutta helposti poni vetää vaan pitkänä eikä sitä ole helppo siirtää "työskentelymoodiin". Tunnin toisella puoliskolla alkoi jo sujua paremmin. Tuntui melkein kun ponilla olisi syttynyt joku lamppu; "Ai juu, tää olikin sitä kouluratsastusta! Laitetaas vähän yritystä peliin!". Ihan lopputunnista Goldy alkoi väsyä, ja koitti laukassa muutaman kerran lähteä viipottamaan omaa vauhtiaan. 

Seuraava valmennus onkin jo huomenna, kiva päästä jatkamaan treenaamista. Mieheni onneksi kuljettaa meitä kiltisti maneesille, maastossa kun on tiet niin jäässä ettei siellä voi kuin kävellä. Onneksi aurinko paistaa ja lumi ja jää sulaa hyvää vauhtia!

Ai niin, satula-asiaa vielä. Kyllä Goldyn koulusatula taitaa mennä vaihtoon. Satula on levityksen jälkeen kyllä parempi, ja romaanilla sopivuus paranee vielä vähän, mutta ei se hyvä silti ole. Satulansovitukseen siis käy tiemme.

Mikä siinä on niin kauheaa?

Kiirehdin eilen töistä suoraan tallille ja laitoin ponin kuntoon pikavauhtia. Olen todennut että jos lähtee maastoon sillä kellonlyömällä kun aurinko laskee, ehtii vielä tekemään tunnin maastolenkin ennenkuin metsässä on niin pimeää ettei sinne tee mieli mennä.

On se vaan jännää näin aikuisiässä tuo maastoilu. Mistähän se jännitys, tai oikeastaan itselläni ennemmin putoamisen pelko, tulee. Miten sitä lapsena ei koskaan tullut mieleen ne kauhukuvat jotka nyt vilisevät mielessä joka kerta kun poni tekee pienenkin ylimääräisen liikkeen. Apua nyt mä tipun, hevonen juoksee tielle, jää auton alle ja loukkaantuu, auton matkustajat loukkaantuvat, itse loukkaannun kun putoan...

Todellisuudessa olen pudonnut maastossa Goldylta vain kerran. Viime joulukuun pakkasilla köpöttelimme peltotiellä kaikessa rauhassa (ilman satulaa), kun poni päätti että ladon kulman takana on jotain kauheaa mitä hän ei tahdo kohdata... Valtava sivuloikka ja 180 astetta ympäri (Goldy on taitava näissä jutuissa), ja löysin itseni tiellä istumassa nassu lumessa. Hevonen näkyi enää pienenä kiitolaukkaavana pisteenä horisontissa. Kävelin tallille ja pelkäsin kauhuissani jokaisen kulman takana näkeväni maassa makaavan ponin joka on törmännyt metsäkoneeseen. Saavuin tallille ja löysin ponin tarhan nurkalta odottamasta, heinätuppo suussaan... Mitään kamalaa ei siis sattunut (tai no allekirjoittanut kyllä sai polvensa verille).

Aikuisena toki loukkaa itsensä helpommin (itsestäni ainakin tuntuu siltä), mutta mahtaakohan suurin osa putoamispelkoa liittyä häpeään? Ihmisiähän usein hävettää kun he kaatuvat, katsotaan huomasiko kukaan ja noustaan nopeasti ylös ettei kukaan ehtisi nähdä. Luulen että itseäni ainakin vähän nolottaa jos putoan, ihan kuin näyttäisin muille etten hallitse hevostani kunnolla. 

Putoamisasioita tuli mietittyä etenkin ensimmäisenä kesänä, kun poni viskasi minut kentällä selästään useamman kerran kiitolaukka-pukki-yhdistelmällä. Omat putoamiset tosin loppuivat (koputan tässä kohtaa puuta) siihen kun valmentaja rodeo-showhun ehkä vähän kyllästyneenä totesi että "Älä nyt HYPPÄÄ sieltä selästä alas!" Siitä lähtien keskityin "Apua putoan!"-ajatuksen sijaan "En todellakaan aio pudota!"-ajatukseen :)