Tsemppausta

Ei käy kieltäminen etteikö maanantai ja tiistai olisi kuluneet varsin mustissa ja ajoittain kyynelten kastelemissa tunnelmissa. Rajansa se nimittäin on minunkin sietokyvylläni ja positiivisuudellani. Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä sain onneksi nukuttua kunnon unet ja tänään on tuntunut että jaksan taas olla oma positiivinen ja reipas itseni. Ja oli noista kahdesta mustasta päivästä jotain hyötyäkin... Ajatukset sumuisina maalasin meidän pihaa ympäröivää aitaa tunti tunnin jälkeen. Aidanmaalauksessa ei paljon aivoja tarvita, ja oikeastaan se on aika meditatiivista ja rauhoittavaa hommaa.

Tämän päivän eläinlääkäri oli mukavan positiivinen. Tyyliin "poni kotiin, noudata ohjeita, kohta treenit jatkuu". Positiiviset ell-lausunnot sopivat minulle pessimistis-realistisia paremmin, koska olen sen sortin inhorealisti että osaan kyllä itsekin miettiä "worst case scenarion". Tosin puhelun aloitus: "Oletko rauhallisessa paikassa, voitko puhua?" sai sydämen hakkaamaan miljoonaa koska kuulosti siltä ettei tosiaan ole mitään hyviä uutisia tulossa... Mutta olipa kuitenkin. Ell sanoi että haava on tänään paljon eilistä siistimpi, eritys vähäisempää, ja ponin vointi hyvä. Olisin saanut Leon kotiin jo tänään mutta lupasivat pitää huomiseen koska siitä oli eilen sovittu. Mieluummin yksi päivä "liikaa" kuin liian aikaisin kotiin. Lisäksi mieheni työt eivät tänään antaneet periksi lähteä klinikalle. Ja NYT lupaan sen julkisesti: tänä kesänä minä ajan sen pikku-een vihdoin, ja alan itse kuljettaa hevoseni!

Huomisiltana Leo siis tulee kotihoitoon. Vaikeita hetkiä voi olla edessä, mutta olen tällä hetkellä ihan positiivisella mielellä. Hoidan ponia tarkalleen klinikan kotiutusohjeiden mukaan, ja jos kaikki menee hyvin niin heinäkuussa istun taas ponini selässä. Mikä parasta, Leo on paranneltu versio itsestään koska vuosikausia enemmän tai vähemmän kiusanneet löydökset on poistettu. Jos takapakkia tulee, menemme takaisin klinikalle. Sitten katsotaan mitä tehdään. Murehtiminen on täysin turhaa, se ei muuta tätä päivää tai tulevaa.

Haluan vielä kiittää kaikkia kommenteistanne. Olette ihania ja olen valtavan kiitollinen tuestanne ja lämpimistä ajatuksista.

Muutos = muutto

Vaikka kaunein kesä on edessä ja syksy vielä kaukana, olen jo mietiskellyt aika paljon kolmatta talvea ilman maneesia. Suoraan sanottuna ajatus on ahdistanut, välillä oikein kovastikin, enkä ole löytänyt sopivaa ratkaisua.

Pikku-een ajaminen poistaisi sen vaivan, että joudun aina pyytämään mieheni tai veljeni maneesikuskiksi. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että maneesille pääsee arki-iltaisin vasta klo 19.30 (siis jos siellä ei ole valmennusta, jotka yleensä karsivat pari arki-iltaa pois pelistä). Muutenkin laiskan kotitallilta lähtijän into kulkea talvipakkasessa ja pilkkopimeässä maneesille on lähellä nollaa. Kun tähän yhdistetään energiaa keräävä poni, niin yhtälön tuloksena on lähinnä huonoa mieltä ja motivaatiopula.

Ratkaisu ongelmaan tippui nenäni eteen keskellä kauneinta kesäkuuta, aivan yhtäkkiä yllättäin. Satuin tiistaina vilkaisemaan paikkakunnan mielestäni parhaan tallin nettisivuja, ja totesin että ponikarsina on vapautunut. Soitin tallille samantien, sovin illaksi tutustumiskäynnin, vierailin, ihastuin, pohdin asiaa miehen kanssa plus-miinus-listan avulla...Nyt on ponille paikka varattu ja muutto edessä heinäkuun alkupuolella. Asioilla ON tapana järjestyä!

Pikku-eetä ja muuta

Vietin ihanan lomaviikon New Yorkissa. Poni sai liikuntaa hoitajan ja K:n toimesta, olen niin kiitollinen heidän avustaan! K:n kanssa Goldy oli tehnyt kaksi tehokasta koulutreeniä, ja hoitaja taas teki rentoja maastolenkkejä.

Muutaman kerran olen päässyt Goldyn selkään nyt itsekin, mutta voi tätä Suomen kesää! Kenttä on ihan kuravelliä, eilen koitin siinä ratsastaa mutta eihän Goldy pääse kunnolla edes eteenpäin kun uppoaa vuohista myöten. En myöskään usko että tuollainen pohja on oikein hyväksi ponin jaloille, joten suosiolla siirryin läheisille hiekkateille ratsastamaan. Niillä pohja on kuitenkin aika kova, joten tein pelkkää käyntitreeniä. Pysähtymisiä, siirtymisiä kootusta käynnistä keskikäyntiin ja takaisin, avoja ja pohkeenväistöjä.

Eilen illalla harjoittelin vielä veljeni opastuksella yhdistelmällä peruuttamista. Periaatteessa peruutus sujuu ihan suht hyvin, mutta kun ajattelenkin ajokokeeseen menoa niin paniikki iskee. En tajua miten jännitän sitä niin paljon! Pitänee ottaa henkisen valmennuksen opit avuksi tässäkin kohtaa...

Hauska katsoa näitä muutaman viikon takaisia kuvia, nykyisessä karvanvaihtovaiheessa Goldy on jo aika eri värinen ja klippausrajatkin ovat häipyneet. Takapuolessa on hassuja laikkuja, kuvassa ne ei vaan kovin hyvin erotu: