Keskiviikon vapaapäivän jälkeen eilen jatkettiin harjoituksia. Koitin heti alkuun ottaa napakan otteen ja verkka menikin hyvin. Poni liikkui eteen omilla jaloillaan jne. Kun alettiin kunnolla töihin niin meno hyytyi. Homma meni taas tuuppaamisen ja puskemisen kautta pienen epätoivon puolelle, kunnes päätin että minähän saan ponin tänään läpi, enkä kanna sitä enää yhtään askeltakaan.
Laukassa vain yksinkertaisesti istuin takapuoli penkissä, jalat rentona, nojasin taakse ja, no, oikeastaan vaan olin kyydissä. Kun Leo hidasti, annoin "potkukelkkatyyliin" lisää vauhtia. Mitään muuta en tehnyt. Halusin että poni laukkaa omilla jaloillaan eteen ilman että joudun patistamaan ja nostamaan. Ja kummasti se hetken päästä laukkasi kunnolla koska en suostunut auttamaan koko ajan.
Sama teema jatkunee tänään. Ratsastuksellisesti ei ole ollut kyllä mikään kovin kevyt viikko, mutta parempaan suuntaan sentään mennään. Koko ajan korostuneemmin huomaan nyt kahta hevosta ratsastaessani miten valtavat vaatimukset minulla on Leon ja itseni suhteen. Siinä sitä on tasapainottelua; pitää vaatia tarpeeksi ja asettaa tavoitteet ylös, mutta pitää muistaa että myös pienet onnistumiset ovat onnistumisia.
Leon satula vaivaa minua taas. Päätin jo etten kavennuta sitä koska se on vain hiukan liian leveä ja pelkään että pian olen sitten taas levennyttämässä satulaa. Mutta nyt vaikuttaa siltä ettei Prestigen padikaan riitä vaan olen satulassa edelleen "nenilläni". Valtava ero kun vertaan miltä tuntuu istua tämän viikon lainaratsuni satulassa. Tuntuu tyhmältä että oman satulan etukaaren alus on täynnä kaiken maailman fyllinkiä, täytyy olla joku parempi ratkaisu. Eli laitan sen kaventamisen taas harkintaan. Samalla kuitenkin mietin, onko vika sittenkään satulan leveydessä. Sanon tämän sadannen kerran; satulaongelmat on vihoviimeisiä!
