Ikuinen ponityttö

Noustessani perjantaina ponin selkään tajusin että olen ratsastanut pelkillä hevosilla viime ajat. Ponilla en ole ratsastanut kolmeen kuukauteen, en sen jälkeen kun Fanny lähti. Harmi että tunnen meiltäpäin tosi vähän poneja, mutta onneksi edes hevosia riittää.

Mutta siihen poniin, joka ei ollutkaan mikä tahansa poni. Tätä tapaamista on odotettu! Pääsin nimittäin toteuttamaan pitkäaikaisen haaveeni kun lähdin tapaamaan Miljaa ja hänen upeita läsejään. Päivän aikana ajettu 550 km ei tuntunut missään, niin fiiliksissä olin tästä reissusta! 

Moni blogin lukijoista varmaan lukee myös Miljan blogia. Miljan kotoa löytyy 3 ratsua; FWB Murde, Welsh Cob Eemeli ja WPB Zorro. Aivan ihania kaikki! Tapasin myös Miljan puolison Pekan ja pikkukoira Liljan, todella mukavia tyyppejä molemmat :) Milja itse on ollut jo kauan suuri poniratsastusidolini joten oli mahtavaa päästä juttelemaan ponijuttuja ihmisen kanssa joka rakastaa ja arvostaa poneja yhtä paljon kuin minä.

Reissun kohokohta oli Zorron aka Moniponin aka Ponden ratsastaminen. Upea poni! Niin kivoja hevosia kun olenkin viime aikoina ratsastanut, niin mikään niistä hetkistä ei vastaa sitä tunnetta kun pääsin tämän 4-vuotiaan upeasti käyttäytyvän oriin selkään. Hymyilin vaan hölmönä kun olin niin iloinen ja onnellinen. En tiedä mitä olen ajatellut kun olen harkinnut että seuraava ratsu voisi ehkä olla pieni hevonen. Ei voi. Haluan ponin.

Pondeponi oli erittäin miellyttävä ratsastaa ja hämmentävän toimiva nelivuotiaaksi. Unohdin jo ratsastuksen alussa että olin nuoren hevosen selässä. Jos en tietäisi todellisuutta niin olisin varmaan arvioinut ponin kokeneeksi ruunaksi. Ponilla on upea laukka ja ravissa oli tosi miellyttävä istua. Milja antoi ratsastukseen tosi hyviä ja toimivia neuvoja ja mielestäni meillä meni ihan ok noin ensiratsastukseksi. Kaikkia virheitäni en toki saanut korjattua mutta sain aika hyvin kiinni ajatuksesta miten minun pitäisi ponia ratsastaa.

Upeat kuvat ovat Pekka Pietikäisen ottamia.

Rakkautta ilmassa

Yksi kolmesta vakkariratsustani, valmentajan koulusuokki, on varastanut sydämeni. Vai mitä muuta voi ajatella jos ratsastuksen jälkeen lähettää hevosen omistajalle viestin, jossa lukee: "Joudut pian myymään *hevosen nimi* mulle, se on niin ihana!"

Maanantaina treenailtiin siis koulua tositarkoituksella. Ruunalla on hiukan huono kunto joten välikäyntejä tarvittiin useamman kerran. Tällä hevosella on kuitenkin mieletön työmoraali ja se yrittää aina parhaansa. Enimmäkseen treenattiin laukkaa, nostoja ja laukan lyhentämistä. Tuli monta hyvää nostoa, ja en tiedä olenko koskaan onnistunut kokoamaan laukkaa vatsalihaksilla niin hyvin kuin nyt. Oli ihan mahtava fiilis ratsastuksen jälkeen. Upeaa ratsastaa osaavaa ja "oikein" koulutettua ja ratsastettua hevosta jonka kanssa oppii joka kerta itse jotain.

Ruunan jälkeen oli vuorossa vakkaritamma joka ei ollut kovin hyvällä päällä. Jo karsinassa vedettiin korvia luimuun ja yrmyiltiin. Oikeasti tämä ihana tammuska ei tee mitään, kunhan vähän osoittaa mieltään. Käytiin pellolla tekemässä alkuverkat ja hiukan koitettiin tehdä koulutreeniä kentällä. Jos totta puhutaan, ei siitä oikein mitään tullut tällä kertaa, mutta treenit jatkuu. Tosin seuraavalla ratsastuskerralla menemme maastoon, siitä tamma tykkää!

Eilen oli kaverin pienen kouluruunan vuoro. Monesti aika jännittynyt hevonen oli ainakin osan aikaa vähän rennompi. Laitoin lyhyet ponikannukset jalkaan ja sain niiden avulla hevosen paremmin pois pohkeen takaa. Parina viime kertana meillä on ollut ongelmia laukannostojen kanssa. Tajusin eilen että olen tuudittautunut liikaa siihen että tämä hevonen yleensä nostaa laukan helposti, ja olen valmistellut nostot huonosti. Huolellisemmat valmistelut ja taas alkoi laukat nousta.

Loppuviikolle on sovittu parit maastot, toivottavasti ei kaatosateessa! Perjantaina teen pienen poniaiheisen roadtripin, josta kerron lisää kun palaan kotiin.

Säpinää

Kun luovuin omasta ponista olin muutaman viikon tyytyväinen siihen että kaikki hevoseen liittyvä vastuu ja vaiva oli poissa. Ei jatkuvaa tallilla juoksemista ja aikataulujen sovittelua, puhumattakaan kengittäjän metsästyksestä jne. Vaan niin se on että elämä ilman hevosia on teeskentelyä, sanokaa minun sanoneen :) Syksy on ollut vähän raskasta aikaa muun muassa työrintamalla, mutta olen saanut hevosista niin paljon hyvää mieltä ja voimaa etten sitä ennen tajunnutkaan.

Tämä viikko on tosiaan ollut melkoista heppailutykitystä. Viikon aikana on tarkoitus ehtiä neljän eri hevosen selkään, taitaa olla lähes ennätys. Maanantaina ratsastin vakkaritammalla rennosti sänkkärillä, ja eilen käytiin maastakäsin kävelylenkillä. Huomenna olisi tarkoitus tehdä koulutreeni pienen tauon jälkeen. Hevonen on tällä viikolla poikkeuksellisesti hoivissani kolme päivää.

Tiistaina ratsastin valmentajan suomenhevosella, joka on IHANA! Ei superhelppo, mutta minun tyyliseni opetusmestarihevonen joka tekee sen mitä ratsastaja pyytää ja palkitsee onnistumiset. Mentiin koulua kentällä ja onnistuin jo istumaan harjoitusravissakin pieniä pätkiä. Viime kerralla se ei onnistunut koska ruuna posotti kuin höyryjyrä mutta tiistaina poni oli vähän paremmin avuilla. Laukannostot sujuivat tosi hyvin, siinä toinen ilonaihe. Lauantaina pääsen maastoilemaan samalla hevosella, ja säänkin pitäisi suosia.

Eilen kävin kiireapulaisena ratsastamassa kaverin kouluruunan, sen pienen ihanan joka muistutti taas Goldya loikkiessaan karkuun kuviteltuja pieniä vihreitä miehiä :) Hevonen oli aika jännittynyt ja pohkeen takana, joten verkan jälkeen keskityin lähinnä saamaan sen rennoksi käynnissä. Tänään jatkuu harjoitukset saman hevosen kanssa ja treenin aiheena on laukannostot joista ei eilen tullut niin yhtään mitään. Lisäksi tänään on tarkoitus testata samalla tallilla asustavaa suomenhevosta, joka on minulle hyvinkin tuttu koska toimin kisakaudella sen hoviletittäjänä. Ratsuna kuitenkin minulle uusi tuttavuus.

Hevoskuviot ovat nyt mukavasti vakiintuneet. Ratsastan kaksi kertaa viikossa vakkaritammaa, kaksi kertaa viikossa valmentajan hevosta ja kerran viikossa kaverin kouluruunaa. Pari vapaapäivääkin siis jää.

Hyvä fiilis!

Olen ihan innoissani tämän ja ensi viikon hevosteluista, niin paljon kivaa ja mielenkiintoista tiedossa! Eilen ratsastin vakkariratsullani suomenhevostammalla maneesissa, ja vaikka ei helppoa ollutkaan niin tuntuu että pikkuhiljaa meillä alkaa sujua paremmin. Hevonen on ollut omistajallaan lähemmäs kymmenen vuotta ja hän on edelleen sitä mieltä että tamma on vaikea ja haastava ratsastaa, joten olen tyytyväinen jokaiseen edistysaskeleeseen jonka otamme yhdessä. 

Viikonloppuna on vielä toinen treeni tamman kanssa. Sunnuntaina pääsen ratsastamaan toisen kerran kaverini pientä kouluruunaa. Tätä odotan kovasti, pääsee ratsastamaan oikein kunnolla koulua! Täytyykin miettiä etukäteen mitä treenailemme.

Ensi viikolla pääsen kahtena päivänä ratsastamaan kouluvalmentajani hevosta, jolla ratsastin kertaalleen muistaakseni elokuun lopussa. Tietty ratsastan myös vakkaritammalla kerran tai pari. Lisäksi lähden reissuun mukaan kuunteluoppilaaksi kun Tuula Pursiainen tutkii ja käsittelee tallikaverin hevosen. Uskoisin että tulee mielenkiintoinen reissu Kangasalle!

Näin hyvissä heppailufiiliksissä on kiva aloittaa viikonloppu :)

Kuvamuistoja

Katselin eilen vanhoja kuvia ja keräsin tänne otoksia niiltä ajoilta jolloin en vielä pitänyt blogia. Tässä siis kuvia Goldysta ajanjaksolta huhtikuu 2010 - syyskuu 2011. Ratsastuskuvia löytyy kyllä harmittavan vähän, etenkin sellaisia joissa olen itse selässä. Noihin aikoihin ei oikein ollut ketään joka olisi kuvannut koska poni asui pikkutalleilla ja olin monesti tallilla yksin. Lisäksi aloin itse kisaamaan vasta elokuussa 2011, joten kisakuviakin on vain siitä eteenpäin.

Ekaa päivää uudessa kodissa, huhtikuu 2010

Tokaa päivää uudessa kodissa

Karsinassa, tukka sateesta sekaisin :), kesäkuu 2010

Irtojuoksutusta naapuritallin kentällä, heinäkuu 2010

 

Tarhassa, syyskuu 2010

Tarhassa, lokakuu 2010

Irtojuoksutusta taas, marraskuu 2010

Tarhassa, marraskuu 2010

Talvipakkasilla, tammikuu 2011

Koulutreeniä lainaratsastajan kanssa, helmikuu 2011

Uudella tallilla, tosin naapuritallin kentällä, huhtikuu 2011

Treeniä K:n kanssa, huhtikuu 2011

Veikeän värinen talvikarvaa tiputtava poni :), toukokuu 2011

Kouluvalmennuksessa K:n kanssa, toukokuu 2011

Kaunotar <3

Ekat tekemäni letit, toukokuu 2011

Goldyn ensimmäiset kilpailut minun omistuksessani, ratsastaja K, toukokuu 2011

Kesän ensimmäistä kertaa laitumella, toukokuu 2011

K:n kanssa koulukisoissa, kesäkuu 2011

K:n kanssa estevalmennuksessa, heinäkuu 2011

Meressä polskimassa, heinäkuu 2011

K:n kanssa maastoesteillä Niinisalossa, heinäkuu 2011

Järvessä viilentymässä, heinäkuu 2011

K:n kanssa kenttäkilpailukvaalia hakemassa, elokuu 2011

Minun ja Goldyn ensimmäiset yhteiset kisat, elokuu 2011

K ja Goldy kenttäkisoissa, elokuu 2011

Lounais-Suomen aikuismestaruuksissa, syyskuu 2011

Kunniakierroksella, HANAA! sanoo Goldy :D

Blogin kirjoittamisesta

Oman hevosen puute vesittää ikävästi tämän blogin idean. Blogihan on toiminut minun ja ponin treenipäiväkirjana, ja ollut siinä tarkoituksessa tosi hyödyllinen. Omasta hevosestaan on voinut kirjoittaa tai olla kirjoittamatta mitä haluaa. Nyt kun ratsastan lainaratsuilla on tilanne eri.

Koen että blogin kirjoittajana olen ollut tietyllä tavalla anonyymi. Kirjoitan kyllä omalla etunimelläni, ja sukunimeni on helposti googlattavissa esim. hevosten tietojen kautta. Rekisteröityneet lukijani ovat minulle kuitenkin pääosin vain blogimaailmasta tuttuja. Blogia lukee kyllä myös muutama tuttu ja ystävä "oikeasta" maailmasta, mutta suurin osa hevostutuistani ei tiedä tämän blogin olemassaolosta mitään. En halua missään nimessä ollakaan mikään tunnettu bloggaaja. Kirjoitan tätä mielelläni itselleni ja pienelle tuntemattomien joukolle joista on kyllä vuosien mittaan tullut niin läheisiä että tuntuu kuin tuntisin heidät oikeasti.

Lainaratsuista kirjoittaminen edellyttäisi sitä että kysyn hevosten omistajilta saavatko hevoset esiintyä blogissa. Olen päättänyt etten lähde tähän, koska haluan säilyttää blogini omana juttunani. Käytännössä tämä siis tarkoittaa että blogissa tulee olemaan entistäkin hiljaisempaa, koska en ratsasteluistani juuri kirjoita. Lopettaa tätä blogia en edelleenkään aio. Haave omasta hevosesta elää edelleen vaikkei se ihan lähitulevaisuudessa tulekaan toteutumaan. 

Sen verran nykytilanteesta, että koen olevani todella onnekas. Minulla on ihania ystäviä joiden hevosilla saan ratsastaa, ja pääsen hevosen selkään 3-4 kertaa viikossa. Tuntuu että olen päässyt ratsastajana eteenpäin kun olen saanut kokemusta niin erilaisten hevosten ratsastamisesta. Eilen olin vanhan tutun mutta minulle ratsuna uuden hevosen selässä. Meillä synkkasi heti. Hetkittäin tuntui kuin olisin ollut taas Goldyn selässä, tässä ihanassa pienessä hevosessa oli jotain samaa. Pääsimme tekemään ihan oikeaa koulutreeniä, ja niin se vaan on: ei mikään tässä maailmassa ole parempaa kuin kouluratsastus! Paitsi ehkä maastossa laukkaaminen :)

Vieraan hevosen selässä

Kuten jo viime tekstissä totesin, olen ratsastanut viime aikoina useammalla minulle uudella hevosella. Aiemmin minua jännitti tosi paljon nousta vieraan hevosen selkään. Koeratsastuksissa helpotti kun ponien selässä kävi aina ensin kaverini K, ja pystyin häneltä aina kysymään minkä tuntuinen poni on ja miten sitä kannattaa ratsastaa. Nyt olen huomannut etten jännitä enää samalla lailla ja asenteeni on paljon reippaampi ja rohkeampi. Pyrin nousemaan hevosen selkään sen kummempia miettimättä ja aloittamaan ratsastuksen napakalla asenteella.

Kysyn yleensä hevosen omistajalta onko jotain erityistä mitä pitäisi tietää, ja onko esim. joku tietty tyyli millä hevonen halutaan verkata. Koska laukka aina jännittää mua enemmän tai vähemmän, yleensä kyselen onko hevosella taipumusta pukitella tai lähteä lapasesta ;)

Kävelen ensin kunnon alkukäynnit pitkin ohjin ja totuttelen hevosen liikkeeseen. Monesti jo tässä vaiheessa tietää onko hevonen omaan makuun ja ratsastustyyliin sopiva. Oli tai ei, kaikkien hevosten ratsastamisesta oppii ja jokaisesta hevosesta löytyy paljon hyvää vaikkei ratsu olisikaan juuri sen tyyppinen mistä itse pitää eniten. Minä pidän eniten lyhyt- ja pyöreärunkoisista poneista ja pienistä hevosista, koska tuntuu että niistä saan parhaiten "otteen", pohkeet kunnolla kiinni ja hevosen ikäänkuin hallintaan. Isoilla hevosilla jalkojeni pituus ei tahdo riittää, ja runko tuntuu kilometrin mittaiselta puhumattakaan kaulasta. Lieneekö tottumiskysymys mutta koen aina hankalammaksi ratsastaa hevosta joka nostaa päätään, kuin hevosta joka hakee liian alas. 

Ensimmäisellä ratsastuskerralla ei mielestänä tällä taitotasolla kannata yrittää tehdä mitään kovin erityistä. Yleensä taivuttelen ensin käynnissä puolipitkällä ohjalla, teen ehkä vähän avoja tms. Sitten alan ravaamaan kevyessä ravissa ympyröitä, kahdeksikkoja ja joskus kolmikaarista. Laukassa harvemmin tulee ekalla kerralla tehtyä mitään muuta kuin peruslaukkaa ja isoja ympyröitä. Ensimmäinen kerta uuden hevosen selässä kuluu siihen että totuttelen hevosen liikkeisiin ja koitan saada sitä rennoksi ja taipuisaksi. Siinä on harrastajaratsastajalla jo aivan tarpeeksi haastetta!

Kun on ratsastajana ennemmin "en mä oikeen mitään osaa"-tyyppiä kuin "olen maailman paras ratsastaja"-tyyppiä, tekee itsetunnolle hyvää huomata että pärjää erilaisten hevosten kanssa. En saa vierasta hevosta ensimmäisellä ratsastuskerralla kulkemaan mitenkään kauhean kummoisesti, mutta olen opetellut iloitsemaan pienemmistäkin asioista kuin täydellisestä peräänannosta :) Olen myös mielestäni oppinut ratsastamaan paremmin jalalla, johtuen varmaan siitä että eteen on sattunut useampi hevonen jolla kädellä ratsastaminen on ollut totaalisen toimimaton vaihtoehto. Aina myös jaksaa ilahduttaa se että joku luottaa minuun niin että antaa hevosensa ratsastettavaksi.

Ihana Gassu!

Olen kuluneen vuoden aikana ratsastanut oman mittapuuni mukaan todella monella uudella hevosella. Tarkkaan ottaen neljällätoista, jos oikein laskin. Varsinkin viime aikoina kun olen joka kerta ratsastanut eri hevosella olen tosi paljon miettinyt millainen olen uuden ratsun selässä ja miten ratsastan tuntematonta hevosta, millaisia haasteita vieras hevonen asettaa, millaisia ideoita ja elämyksiä saan ja miten itse edistyn ratsastajana kun aina on alla uusi tuttavuus. Ammattilainen tai kokenut ratsastajahan hyppää hevosen kuin hevosen selkään ja saa ratsun yleensä suht helposti toimimaan, mutta harrastelijalla tilanne on vähän eri. Ajattelin kirjoittaa erillisen blogikirjoituksen aiheesta kun olen tätä itse niin paljon miettinyt.

Mutta nyt muistelen eilistä ja hehkutan ratsuani Gassua! Vieläkin hymyilyttää kun muistelen kuinka kivaa tällä pienellä tammalla oli ratsastaa. Ennakkoon ajattelin että 26-vuotiaan on pakko olla aika jäykkä, ja omistajakin varoitteli jäykkyydestä. No, olen kyllä ratsastanut puolet nuorempia jotka ovat paljon jäykempiä! Taipumisen kanssa oli tekemistä mutta pikkuhiljaa sain hevosen mukavasti paremmin taipumaan ja myötäämään. Oli mukavaa tulla alas satulasta reilun tunnin treenin jälkeen kun tuntui että hyviä pätkiä oli ollut useampi.

Tykkäsin Gassusta valtavasti! Sillä oli aivan ihana pehmeä laukka, ehkä kivoin laukka mitä on vastaan tullut. Nina otti pienen laukkapätkän videolle jotta näin miltä meno näyttää. No, taas tuntui paremmalle kuin näytti, mutta tiedänpä mitä lähden korjaamaan jos pääsen uudelleen Gassun kyytiin. Huomasin könöttäväni laukassa hieman etunojassa mitä en ole aiemmin tiedostanut. Olen varonut etten nojaa liikaa taakse, mutta näköjään voisin nojata reilusti enemmänkin ja istua vielä paljon paremmin satulaan. Selässä tuntui että istun hyvin, mutta videolta näin että takapuoli irtosi satulasta aivan liian paljon. Osasyynä oli sekin että Gassu innostui laukasta, laski päätään ja hieman heitti minua irti satulasta, mutta kyllä se suurin syy löytyi taas satulan päältä, kuten aina. Muuten meidän laukkaaminen kyllä näytti yllättävän hyvältä, ja onnistuin jopa ison osan aikaa pitämään kyynärkulman (helmasyntini). Alla muutama Ninan ottama kännykkäkuva.

Piristymisen merkkejä

Ilmeisesti auttaa vinkua ja valittaa täällä blogissa kun heti alkaa asiat rullaamaan johonkin suuntaan, ja sanoisinko että jopa eteenpäin ;) Keskiviikkona tosiaan kävin koeratsastamassa puolitutun suokkitamman. Kävimme käyntimaastossa, hevosten omistaja oli mukana nuorella ravurillaan. 

Ratsastaessa tamma koitti vähän testata muun muassa peruuttamalla kotipihassa kun oli tarkoitus lähteä eteenpäin, ja ottamalla pitkässä ylämäessä oma-aloitteisen laukannoston. Hevonen kuitenkin totteli heti kun sitä vähän komensi, ja tuntui toimivan istunnalla ihan kivasti silloinkin kun pidätteet ei ohjien kautta oikein menneet jakeluun. Kiltti ja muutenkin mukava hevonen, jolla olisi ollut tarjolla maastoilua kerran pari viikossa. Luulen kuitenkin että kieltäydyn tarjouksesta ratsastaa tätä hevosta. Tallille kun on aika pitkä matka.

Torstaina kävin "omalla" tallilla. On ollut valtava ikävä tuttua talliporukkaa jota en ole nyt pariin viikkoon nähnyt! Nyt näin kaikki läheisimmät paria poikkeusta lukuunottamatta, ja kuulin heppojen ja ihmiset tuoreet kuulumiset. Useampi uusikin kasvo näkyi, tallilla kun on ollut jonkin verran muuttoliikettä viime kuukausina. 

Kuulin että tutun lainaratsuni omistaja on edelleen sairaslomalla. Laitoin omistajalle viestiä ja tarjouduin liikutusavuksi. Ensi viikolla pääsemmekin maastoilemaan vanhojen tuttujen maastokaverien J:n ja tammansa E:n kanssa. Ihanaa!

Pysyvämpikin heppakaveri on nyt sovittu. Suokki tämäkin, alan näköjään ponien lisäksi päästä suomenhevosten makuun! Tamma on ennestään tuttu koska se oli omistajansa kanssa usein minun ja Fannyn maasto- ja valmennuskaverina, mutta selässä olin ekaa kertaa tänään. Menin kentällä ihan perusjuttuja ja koittelin miten uusi ratsu toimii. Heppa ei ole kovin innostunut koulusta vaan tykkää eniten maastoilla ja mennä lujaa :), mutta ihan kivasti meillä kentälläkin sujui. Tätä hevosta mun on tarkoitus alkaa ratsastaa kaksi kertaa viikossa. Kiva palata vanhaan talliporukkaan!