Täällä taas

Aamulla näin Facebookissa Leon entisen omistajan laittaman kahden vuoden takaisen kuvan ja havahduin siihen että eilen muuten tuli kaksi vuotta siitä kun Leo tuli minulle. Näihin kahteen vuoteen mahtuu kyllä ihan valtavasti kaikkea niin hevos- kuin muillakin rintamilla. Hyvillä mielin jatketaan kohti kolmatta yhteistä vuotta!

Leon loma oli mennyt hyvin, mutta se oli myös jäänyt herralle hieman päälle... Sinänsä Leo on tuntunut ihan hyvältä näinä kahtena päivänä kun olen sitä ehtinyt ratsastaa, mutta varsinkin eilen poni tuntui aika jäykältä ja välillä jopa tuntui kun olisi purrut kiinni kuolaimeen. Huomaamattani ratsastin puolitoista tuntia kun halusin ponin hyväksi ja vetreäksi. Kyllä huomaa että melkein kaksi viikkoa on vaan hölkötelty rennosti. 

Leon lainakuskeilla oli mennyt ponin kanssa hyvin lukuunottamatta yhtä päivää, jolloin Leo oli hypännyt maneesiin talutettaessa pystyyn ja lähtenyt selästä kiikuttamaan ratsastajaa laukassa kaksi kertaa. Kuulemma puoli kierrosta oli mennyt ennenkuin oli pysännyt. Leolle se on paljon, yleensä pidätteet menee läpi muutamassa askeleessa. Minua Leo ei kyllä edes kiikuttele mutta kai tuli joku tarve testata lainaratsastajaa.

Satulaa mietin ennen lomaa, ja mietintä jatkuu kuumeisena. Tosiasia on että satula on takaa irti. Osittain se johtunee satulan leveydestä, mutta tuntuu ettei se ole ainut syy. Vaikka nostan satulaa edestä, niin ei se silti jotenkin asetu takaa niinkuin pitäisi. Nyt vaan pitää keksiä mitä satuloita lähtisi koittelemaan. Meidän satulansovittaja tulee pohdiskelemaan asiaa mutta pääsee vasta parin viikon päästä. Jos jollain teistä on ideoita mikä satula voisi sopia niin otan ehdotuksia ilomielin vastaan. Nykyinen satula siis 16" Prestige D1 Iceland joka on muuten aika hyvä, mutta jää takaa irti.

Rakkautta vain

Ollaan tallilla fiilistelty valmennusviikonlopun jäljiltä hienoja hevosiamme, ja puhuttu paljon siitä kuinka upea harrastus meillä on. Miten etuoikeutettu sitä onkaan kun on mahdollisuus pitää omaa hevosta, ja miten ei-hevosihmiset eivät varmasti voi ymmärtää millaisia fiiliksiä hevosen kanssa toimimisesta saa. Jaksan joka päivä iloita siitä että omistan Leon. Joskus tekisi mieli nipistää itseäni kun ratsastan Leolla; pakko olla unta, ei tämä mahtava poni voi olla minun! Toki tulee niitä päiviä kun tekee mieli nipistää itsensä sijaan ponia, milloin mistäkin syystä... 

Leon yskimisen ja tukkoisuuden takia ollaan tosiaan otettu vähän rauhallisemmin. Perjantain valmennuksessa tehtiin takaosakäännöksiä ja pysähdyksiä, ja vähän raviväistöjä. Laukkaa ei tehty tällä kertaa lainkaan. Pyrkimyksenä on nyt lääkekuurin ajan välttää Leon hengästymistä tai hikoamista. Takarit oli ensin vähän laajoja, mutta sitten ryhdistäydyin ja saatiin muutama tosi hyvä käännös aikaiseksi. Pysähdykset ravista Leolla on aina hyviä, se tekee ne pelkällä vatsalihasten puristuksella. Tosin saan olla tarkkana ettei poni pysähdy liiankin äkäisesti "nenilleen". Leo oli kyllä taas niin toimiva että olin valmennuksen jälkeen tosi iloinen. Saatiin myös palautetta että muoto-ongelmat näyttää jääneen pois, ja olen oppinut katsomaan eteen ponin niskan sijaan.

Lauantaina oli niin ihana ilma että olisi tehnyt mieli itkeä! Aurinko paistoi, ei tuullut, 15 astetta lämmintä... Nämä on niitä parhaita kelejä ennenkuin aletaan valittaa liiasta kuumuudesta ja ötököistä. Hyödynsimme Leon kanssa upean kelin suuntaamalla pellolle, joka on nyt kuivunut hyvin. Käveltiin paljon, ravailtiin jonkun verran, ja laukattiin rauhalliset pätkät molempiin suuntiin. Peltoilu on parasta, niin ihanan rentouttavaa. Meillä se toimittaa oikeastaan maastoilun roolia, kun varsinaisiin maastoihin en jaksa usein lähteä. Metsään päästäkseen pitää kävellä sepelillä kuorrutettua tietä aika pitkälti, ja yksin en halua maastoon lähteä koska vastaan voi tulla mitä vaan metsäkoneista peuroihin. Onneksi on tuo iso lähipelto.

Kiire!

Kiitos kovasti onnitteluista kaikille edelliseen kirjoitukseen kommentoineille!!!

Pari ekaa päivää on mennyt vauhdilla ja kovassa kiireessä. Tallilla on kulunut ihan uskomattoman paljon aikaa ja sen lisäksi aikaeroväsymys vaivaa. Eilen en jaksanut enää kirjoittaa, hyvä kun jaksoin raahautua tallilta ruokakaupan kautta kotiin... Mutta nyt vihdoin sitä ponin esittelyä! Kirjoitan myöhemmin erikseen ensimmäisistä päivistä. 

Theo Leo on 12-vuotias saksanratsuponiruuna. Leo on kilpaillut viime kaudet poniratsastajan kanssa, joten myynti tuli ajankohtaiseksi kun ratsastajasta tuli "yli-ikäinen" ja hän siirtyi hevosiin. Leo on kisannut korkeimmillaan kansallisissa helppo A-luokissa hyvällä menestyksellä, joten poni on loistava opetusmestari minulle.

Mitään syväluotaavaa persoonallisuusanalyysia en vielä pysty tekemään, mutta tämänhetkisen kokemuksen perusteella Leo vaikuttaa vilkkaalta ja uteliaalta mutta kuitenkin peruskiltiltä. Ratsastaessa poni on kuuliainen ja yritteliäs, mutta omaa tahtoakin löytyy.

Väriltään Leo on kaunis vaaleanpunaruunikko tähtipää. Lapsenahan unelmaponini oli tummanpunaruunikko tähtipää, joten aika lähellä ollaan ;)

Tautia pukkaa

Olin eilen mukana valmentajan ruunan kengityksessä kun omistaja ei itse päässyt paikalle. Sain mielenkiintoista tietoa mm. jalka-asentojen korjaukseen liittyen kun käytin tilaisuuden hyväksi ja haastattelin antaumuksella kengittäjää. Aina on yhtä mukava oppia jotain uutta hevosiin liittyvään ja jutella ammattilaisen kanssa! Samaisen kengittäjän kanssa puheltiin siitä kuinka hevosen omistamiseen jää koukkuun. Kun kerran olet hevosen mennyt ostamaan, niin et enää osaa olla ilman. Kengittäjä totesi osuvasti, että hevosenomistajuus on kuin parantumaton sairaus, ei siitä eroon pääse...

Edes kavereiden hevosten ikävät ja vakavatkin sairastapaukset, joita viime aikoina on ollut harmittavan paljon, eivät laske kuumetta. Vuosien mittaan on oppinut realistiksi ja tajunnut että hevosten kanssa on yleensä aina terveyshuolia. Toisten kanssa enemmän, toisten kanssa vähemmän. Se vaan kuuluu hevosen omistamiseen, ne huolet ja murheet. Itse olen lopulta päässyt aika vähällä. Goldy oli tosi terve ottaen huomioon etteivät sen nivelet olleet priimaa kun poni tuli minulle. Kerran jouduttiin niveltulehdusta hoitamaan 2,5 vuoden aikana. Esimerkiksi yhtään ähkyä en ole omieni kanssa joutunut kokemaan, vaivat ovat olleet lähinnä pikku haavoja ja vähäistä kuumetta.

Lainaratsut toimivat kyllä väliaikaislääkkeenä hevoskuumeeseen, mutta ei se vaan tunnu riittävän. Oma pitäisi saada. Sellainen jonka kanssa saa päättää/joutuu päättämään joka asian. Olen huomannut että minulle on vaikeita tilanteet joissa olen eri mieltä lainahevosen omistajan kanssa, oli sitten kyse ratsastuksesta, varusteista tai hevosen hoidosta. Onneksi sellaisia tilanteita ei ole ollut montaa, mutta joka kerta ajattelen mielessäni että saisinpa tehdä niinkuin minä katson parhaaksi. Koska itsekin olen aina ollut tarkka omien ponieni hoidosta ja halunnut että niiden kanssa toimitaan niinkuin minä sanon, niin tottakai toimin nytkin niinkuin hevosen omistaja haluaa, omista mielipiteistäni riippumatta. Se on selvä. Vararatsastaja joko sopeutuu, tai jos ei sopeudu niin ei enää ratsasta. 

Kaipaan myös tavoitteelliseen treeniin. Ihan mukavahan se on humputella maastossakin, mutta haluaisin valmennuksiin, oppimaan uutta, kehittymään. Voi kevät*, tule pian ja tuo mulle poni tullessasi!

* Vakiovastaus kun minulta kysytään koska ostan hevosen: "Keväällä" :)

Hevoseton on huoleton

Pakko myöntää että otsikon lausahdus kävi eilen mielessä muutamaankin otteeseen. Piti mennä ratsastamaan valmentajan hevosta joka on pikkuhiljaa toipunyt syysflunssastaan, mutta... Tarhakaveri oli laittanut ranttaliksi ja purrut ruunaa silmään. Ensin vamma näytti vain pinnalliselta luomihaavalta, mutta hetken päästä alkoi turvotus nousta ja hevonen piti silmää kiinni. Ei muuta kuin eläinlääkäri paikalle, ja pieni haavahan siellä sarveiskalvossa (jos oikein muistan) oli. Nuo silmätapaturmat ovat hankalia kun on välillä vaikea itse tulkita kuinka vakavia ne ovat. Hyvä että eläinlääkäri tuli paikalle vaikka ensin vaikutti siltä että selvitään ilmankin.

No, illalla kun valmentaja soitti ja kertoi eläinlääkärikuulumiset niin samalla hän totesi että hänen toisella hevosellaan oli vähän lämpöä. Joten saikulla ovat nyt molemmat...

Ratsastus jäi siis eilen väliin, mutta tärkeintä tietysti ettei silmässä ollut mitään pahempaa vammaa. Tästä tuleekin laiha ratsastusviikko, loppuviikosta tiedossa on vain kaksi ratsastuskertaa ja molemmat kävelylenkkejä. Onneksi aurinko on paistanut tänään koko päivän joten sänkkäri saattaa olla niin kuiva että pääsen vakkaritamman kanssa sinne köpöttelemään. 

Vielä otsikkoon viitaten, hevoshaaveet, tai oikeammin kyllä ponihaaveet ovat olleet aika lailla pinnalla viime päivinä. Olen kovasti punninnut kumpi on parempi, omistaa poni vai ei. Mielipide vaihtelee jatkuvasti, mutta yleensä ponin omistaminen kuitenkin voittaa. Elämä ilman hevosta on toisaalta vaivatonta ja huoletonta. Mutta toisaalta, ei elämä kokonaisuudessaan ole parempaa ilman hevosta, päinvastoin. Huolia elämässä on aina, ja vaikka omassa elämässäni on hevosettomanakin todella paljon hyvää ja iloisia asioita, niin kaipaan niitä onnen hetkiä mitä oma poni tuo. Ponin kanssa kokee niin ainutlaatuisia tunteita (niin pahassa kuin hyvässäkin) ettei samanlaisia normaalielämässä oikein tule eteen. Niinkuin Facebookiin joku ilta päivitin, ei voi olla terveellistä kun sydämessä on poninkokoinen kolo. Vielä se kolo täytetään, kunhan oikea aika ja oikea poni löytyy.