Superponi!

Varoitus; edellisen postauksen hehkutus jatkuu... Joitakin viikkoja sitten kirjoitin maastoilun haasteista ja siitä kuinka sekä Leo että minä jännitämme. Pariin viikkoon emme ole käyneetkään pitemmällä maastossa, mutta olen ratsastanut Leoa paljon pellolla ja talutellut ponia lähimaastoissa. Ehkä tästä on ollut hyötyä, tai sitten Leon hyvä ratsastettavuus on tuonut minulle itsevarmuutta myös maastoon ja poni on alkanut vähän luottaa minuun. 

Oli miten oli, eilen mentiin ekaa kertaa ikinä koko maastolenkki, reilu 8 kilometriä tiellä, metsässä, joenrannalla, sillalla ja pellolla kohdaten niin vieraita hevosia, romuauto, mopoautoja kuin traktorikin. Ja mitä teki Leo? No ei niin mitään! Töpsötteli reippaana menemään, eikä kytännyt MITÄÄN! Tuo on yksi Leon ihana piirre, se ei juurikaan turhia tuijottele. Muutamaan otteeseen Leo tuntui hiukan jännittyneeltä mutta rentoutui nopeasti kun keksin vähän jotain pientä tehtävää viemään ajatukset pois jännäyksestä ;) Oli niin ihana maasto ja vieläkin on superhyvä mieli. Mahtava Leo!

Hehkutusta

Niinkuin kaikki hevosenomistajat tietävät, hyvistä hetkistä on nautittava. Ei koskaan tiedä mitä seuraavana päivänä tapahtuu ja kuinka kauan onni jatkuu. Joten nyt kun menee hyvin niin pakko hehkuttaa oikein kunnolla!

Leo on toiminut viikonlopun valmennusten jälkeen niiiiin hyvin! Ihan kuin joku uusi maailma olisi auennut. En ole nähnyt ratsastustani videolla koska en ole muistanut pyytää ketään kuvaamaan, mutta tunne selkään on se että Leo liikkuu ja toimii paremmin kuin vielä kertaakaan lyhyen yhteiselomme aikana. Tallikaverien lausunnot tukevat omia tuntemuksiani. Useampi on maininnut että meno näyttää hyvältä.

Salaisuus on se (hemmetin) ulko-ohja, joka kauhukahvan ansiosta pysyy nyt tuntumalla. Toki pyrin välillä irrottamaan otteen, koska kisoissa en voi roikkua satulaan kiinnitetyssä alaturparemmissä... Mutta on se vaan hienoa ratsastaa kun poni on ison osan ajasta peräänannossa sen sijaan että pää kohoaa ylös ja takapää jää talliin! Toki töitä saadaan tehdä nyt ja jatkossakin, ja paljon, mutta on ihanaa huomata että edistymistä tapahtuu.

Leo oli muuten tänään taas niin mainio. Kun tulin tallille niin poni söi tarhassa viimeisiä päiväheiniään. Viisi minuuttia myöhemmin se löhösi silmät ummessa hiekalla, ruokalevolla siis. Hetken annoin ponin torkkua mutta vartin päästä menin kyselemään josko olisi heräilyn aika. Leo avasi kyllä silmänsä, mutta ei tehnyt elettäkään noustakseen ylös. Sain istua viereen ja rapsutella rauhassa. Vasta kun laitoin riimun päähän Leo kampesi itsensä huokaisten jaloilleen. Niin söpö :)

Kehitystä

Kuten me kaikki omasta kokemuksesta tiedämme, ratsastus on vaikea laji. Kun jotain oppii, niin jää miljoona muuta opittavaa asiaa, ja kun jotain saa korjattua niin joku toinen juttu alkaa mennä pieleen. Siksipä ainakin omasta mielestäni on tärkeää iloita jokaisesta pienestäkin edistysaskeleesta ja onnistumisesta.

Alusta asti blogissani on säännöllisin väliajoin jaksettu huokailla laukannostojen vaikeutta. En tiedä miksi laukannostot ovat minulle niin vaikeita. Asiaa on tullut pohdittua satoja kertoja, ja voi olla että vikaa on enemmän henkisellä puolella... Mutta voin ilokseni kertoa, että tällä hetkellä laukannostot sujuvat erittäin hyvin ja vaivattomasti! Kaikki nostot eivät toki ole mitään täydellisen kauniita, mutta ainakin laukat nousee. Tosiaan sanon tarkoituksella että nostot sujuvat tällä hetkellä koska minut tuntien ja historian valossa tilanne voi koska vaan muuttua... Mutta nyt iloitsen nykytilanteesta.

Onnistuneista nostoista on kiittäminen ratsuani joka tunnetaan täällä blogissa nimellä "valmentajan kouluruuna". Hevonen nostaa laukan kuin napista oikeaoppisesti pienellä sisäpohkeen ja painon siirrolla. Ulkopohje tai minun usein harrastamani yliyrittäminen ja punkeaminen eivät tällä hevosella tuota mitään tulosta, saavat vaan aikaan ihmetystä ja korkeintaan kiitoravia. Niinpä minun on ollut pakko opetella nostamaan laukka oikein, ja pienillä mutta oikeilla avuilla.

Eilen oltiin ruunan kanssa rauhallisella maastolenkillä, alla pakollinen korvakuva. Katsokaa nyt tuota täydellistä hiekkatietä! Saisipa nämä maastot siirrettyä meidän tallille.

Talvikuvia

Pikainen hehkutus; poni oli eilen tosi kiva! Ei ehkä ihan pirteimmillään, mutta taipui kivasti ja oli pehmeämpi suusta kuin tavallisesti. Laukat nousi hienosti ja ainakin oikeaan eli parempaan suuntaan laukka oli jopa hallittua.

Tässä lisää peltokuvia tapaninpäivältä. Kuvat on ottanut hovikuvaajamme Nina Rintanen (ethän kopioi kuvia ilman lupaa).

Huoltoa ja hankintoja

Eläinlääkäri kävi keskiviikkona raspaamassa Fannyn hampaat. Poni pääsi ensimmäisenä testaamaan uutta pakkopilttuuta, ja käyttäytyi erinomaisen hyvin. Raspauskin sujui ilman rauhoitusta.

Pieniä piikkejä löytyi, muttei mitään isompaa. Oikealta alhaalta on tokavikasta hampaasta irronnut jossain vaiheessa laattamainen pala. Hammas on nyt muita matalampi, mutta sen pitäisi tasoittua hammaskasvun myötä. Diasteemaa (eli rakoa johon jää rehua) ei onneksi löytynyt. Jatkossa aion raspauttaa Fannyn puolen vuoden välein, vuosi on mielestäni turhan pitkä raspausväli.

Eilen sain satulansovitusapua ammattilaiselta, ja kokeilussa ollut estepainotteinen yleissatula todettiin Fannylle hyväksi. Tein siis kaupat vaaleanruskeasta Batesista. Hmm, jossain vaiheessa täytynee investoida siis myös ruskeisiin suitsiin ja satulavyöhön...

Kirjoittelen viikon ratsasteluista myöhemmin tällä viikolla, mutta lyhyesti voin todeta että olen saanut toimivamman asenteen ratsastukseen, ja sitä kautta paremman otteen poniin ja yhteisiä onnistumisen elämyksiä. Tätä lisää!

Yhdessä

Lauantain kisoissa ei nähty ratsastajaa, joka yrittää saada hevosensa kuulolle ja yhteistyöhön. Lauantaina nähtiin ratsukko, joka teki töitä yhdessä. Tuloksena oli onnistunut rata ja kisojen iloisin ratsastaja joka oli hevoseensa 100 % tyytyväinen. Lapuissa luki 57,5 %.

Leijailua harjoitusravipilvessä

Olen joskus vähän hidas oppimaan asioita. Kestää hetken (ja joskus pidemmänkin aikaa) että osaset loksahtavat kohdalleen ja tajuan miten joku juttu kuuluu tehdä. Kun sitten opin vihdoin jotain niin onneksi taito tuntuu myös säilyvän.

Harjoitusravissa istumisen kanssa olen tahinut koko sen lähes kaksi vuotta kun Goldy on ollut minulla. Edistymistä on tapahtunut jonkun verran, mutta mitään läpimurtoa ei ole tehty, vaan ravi on ollut enemmän tai vähemmän jäykkää pomputusta.

Jo viime viikon valmennuksessa puututtiin käsiini, jotka sojottivat turhan suorina. Opettelin pitämään kyynärpäitä vähän enemmän koukussa, ja rentouttamaan kädet ja ylävartalon. Tätä kautta sain eilisellä tunnilla jalatkin rentoutettua. Ja yhtäkkiä se sitten tapahtui! Yhtäkkiä osasin istua ravissa oikein ja jäykkä pompotus muuttui joustavaksi liikkeeksi. Käsittämätöntä.

Voi miten mahtava tunne minulla oli, ja on vieläkin! Olen edelleen ihan taivaissa, ja valmentajaltakin tuli kehuja. Nyt taas muistan miksi harrastan ratsastusta; näiden upeiden onnistumisten takia, joiden avulla jaksaa taas treenata eteenpäin.

 

Goldy maneesilla sunnuntaina (pahoittelen huonoa kuvanlaatua)

Kenkäasiaa ja analyysia

Keskustelimme eilen kengittäjän kanssa Goldyn tulevasta kengityksestä. Klinikalta tuli tammikuussa kengitysohjeet mukaan, ja niiden pohjalta kengittäjä ehdotti että koitamme Goldylla Natural Balance-kenkää, luultavasti jo ensi kengityksessä mikäli hokkikelit ovat silloin ohi. Kengittäjällä oli tästä kengästä hyviä kokemuksia hevosten kanssa joilla on ollut vastaavanlaisia jalkaongelmia kuin Goldylla. Katsotaan toimiiko tuo meillä. Tarkoituksena on käsittääkseni saada kavio pyörähtämään liikkeessä nopeammin jolloin nivelille ei kohdistu niin paljoa rasitusta. Hmm, en ole asiantuntija näissä asioissa... Mutta onneksi kengittäjämme on!

Irtokenkäkin saatiin siinä jutustelun lomassa kiinni, ja oi sitä autuutta kun pääsin viiden päivän tauon jälkeen taas ponin selkään! Ihan kuin Goldykin olisi aavistanut että tarvitsin positiivisen ratsastuselämyksen, poni nimittäin kulki maastossa viime päivien kevyestä liikunnasta huolimatta hienosti, ja aurinkokin paistoi ihanan keväisesti.

Ikuinen analysoija kun olen, mietin metsästä kotiin kävellessä miltä tämänkertainen maastoilu tuntui, ja yhtäkkiä tajusin että jotain on oikeasti muuttunut: En pelkää enää! Goldyn jännitys ei enää vaikuta minuun samalla tavalla kuin ennen. Siinä missä ennen olin kauhusta jäykkänä kun Goldy puhisi ja säikkyi, pystyn nyt keskittymään ponin rauhoittelemiseen ja eteenpäin ratsastamiseen. Ok, laukka jännittää kyllä edelleen, mutta tuntuu että pystyn siinäkin luottamaan poniin vähän paremmin. Eilen kun laukkasimme ehdin hetken aikaa jopa nauttia vauhdista*! Tosin pian vauhdin hurma vaihtui huoleen, "pysääköhän tää? No kyllä se nyt vähän hiljentää, vai hiljentääkö? Prrrrr, hidastetaan, prrrrr, risteys lähestyy, prrrr, no nyt se siirtyi raviin huh!".

* Vauhti = Sportstrackerin mukaan 21,3 km/h ;D