Onni on oma connemara

Pitkään blogia lukeneet muistavat ensimmäisen ponini, joka tuli suvuttomana Saksasta mutta jota usein luultiin connemaraksi (ja luulen että se olikin jonkinlainen connemarasekoitus). Connemara on ollut jo Goldyn ajoista rotu josta olen ollut kiinnostunut, mutta innostus saavutti uudet lukemat kun Liisa (Täti tuuppaa-blogista monelle tuttu) osti oman nuoren connemaran. Siinä on nimittäin niin fiksu tapaus että tämän ponin tapaaminen sai minut viimeistään vakuuttumaan oman connemaran tarpeesta!

Muutamaa connemaraa kävin katsomassakin, niin nuorempaa kuin vanhempaakin, mutta sitten tosiaan tuttu tarjosi tätä omaansa. Kuinkas muuten sattuikaan, poni on vieläpä lempiväriäni! Ei värillä väliä kunhan se on ruunivoikko... Muistan kun tuttuni osti ruunan aikoinaan, kommentoin heti ekaan FB-kuvaan että nyt on oikean värinen!

Tässä hän siis on, meidän uusi poni Fieldhill Bondi (sanon meidän, koska miehenikin on ekaa kertaa elämässään poninomistaja):

Bondi on syntynyt Suomessa toukokuussa 2015. Ruuna tuli edelliselle omistajalle kasvattajalta helmikuussa 2017 ja on lähinnä toiminut seuraponina 2-vuotiaalle welshille. Toki kaikenlaista pientä on puuhailtu ja keväällä poni totutettiin selkäännousuun ja käyntiköpöttelyyn ratsastajan kanssa. Nyt heinä-elokuussa Bondi oli ratsuttajalla viitisen viikkoa. Tuloksena poni osaa ratsastajan kanssa kaikki askellajit ja on ylittänyt muutaman puomin ja kavaletin, eli on juuri siinä vaiheessa missä kolmivuotiaan kuuluu. Ratsuttaja luonnehti ponia kiltiksi, helpoksi poniksi joka on herkkä avuille ja jota on mukava ratsastaa. Jännityksellä odotan että pääsen itse selkään! Tai siis olen kyllä istunut selässä ilman satulaa ja kävellyt pienen matkan mutta ei sitä ratsastukseksi voi kutsua. 

Toiveissa on monia yhteisiä vuosia ja tulevaisuuden tavoitteina on  toki Laatuponikilpailut ja PoniBreeders, mutta pääosin Bondin on tarkoitus kehittyä pikkuhiljaa monipuoliseksi harrasteratsuksi. 

Loppuun muistutus: Jatkan blogin kirjoittamista kutsutuille lukijoille. Jos haluat jatkaa lukemista, laitathan viestiä njharkonen@gmail.com niin laitan kutsun blogiin. Jos emme tunne, kerrothan hiukan itsestäsi niin tiedän kuka juttujani jatkossa lukee. Muutaman viestin olen jo saanutkin, kiva nähdä että joku lukee!

Haluatko jatkaa lukemista?

Jatkan blogin kirjoittamista kutsutuille lukijoille. Jos haluat jatkaa lukemista, laitathan viestiä njharkonen@gmail.com niin lähetän kutsun blogiin. Jos emme tunne, kerrothan hiukan itsestäsi niin tiedän kuka juttujani jatkossa lukee :)

Mitäs sitten tapahtui?

Kävin talvella koittamassa muutamaa myyntihevosta mutta aika pian huomasin että ajatus uudesta hevosesta oli jotenkin ahdistava. Viimeiset kuukaudet Leoa hoitaessa olivat tosi uuvuttavia ja ponin menetys oli raskas asia. Hevosista en halunnut luopua, joten kevät meni milloin kenenkin hevosilla ratsastellessa. 

Jonkin aikaa ratsastin ihan enemmänkin ja tosissaan. Minulla oli hieno kouluponi alla jolla kävin valmennuksissakin. Sitten poni myytiin. Sen jälkeen en juuri tehnyt kunnon treeniä vaan lähinnä höntsäilin pitkin metsiä sukulaisen suomenhevosilla. Nuo ex-ravurit ovat mahtavia maastoilukamuja. Ne eivät pelkää mitään, eivät loiki tai stoppaile, vaan painavat menemään pyydettyä vauhtia (tai no, joskus vähän lujempaa...). Olen ollut arka maastoilija, mutta mustan orin kiidättäessä minua pitkin metsätietä sellaista ravia että kyyneleet virtaavat silmissä, olen rohkaistunut huomaamattani. 

Kesän alussa ponikuume alkoi nousta ja kävinkin katsomassa ja koittamassa jos jonkinlaista ehdokasta. Yksi päätyi ostotarkastukseen asti mutta kauppoihin ei päästy. Tämä tapaus sai minut tosi varovaiseksi ja päädyin siihen etten uskalla ostaa hevosta jota en tunne pidemmältä ajalta ja jota en ole nähnyt kuin pari kertaa.

Tuttuni kuuli pieleen menneistä hevoskaupoista ja kertoi että harkitsee myyvänsä yhden poneistaan. Epäonnistuneen hevosenostoyrityksen jäljiltä olin aika lannistunut mutta ajattelin että käynpä nyt kuitenkin moikkaamassa ponia. Muistin että olin tästä ponista tykännyt kun kävin sitä joskus aiemmin katsomassa. Niinhän siinä sitten kävi että sain kesäksi hoitoponin jota kävin moikkaamassa laitumella muutaman kerran viikossa. Pääsin näin tutustumaan kunnolla tähän mukavaan ja rauhalliseen ruunaan.

Tuli aika lähettää kolmevee (kyllä, se on kolmevuotias!) ratsuttajalle askellajeja opettelemaan. "Mitä tehdään?" kysyi omistaja, "Lähetänkö vai ostatko?". Vastasin "Lähetetään, ja ostan". Niin kolmevee lähti eskariin siirtyäkseen sen jälkeen uudelle omistajalleen. 

Leo Leijona

Pikakelaus; mitä tapahtuikaan viimeisen kahden vuoden aikana? Talvi 2016-2017 oli haastava. Remointoimme uudenvanhan talomme lattiasta kattoon, ja ajoin lähes joka päivä 150 km kodin, työn, tallin ja remontoitavan talon väliä. Vaihdoin myös työpaikkaa jo toisen kerran vuoden aikana. Kaikesta ylimääräisestä huolimatta treenailtiin Leon kanssa suht normaalisti. Kun remontti saatiin toukokuussa 2017 siihen vaiheeseen että pääsimme muuttamaan uuteen kotiin, muutti myös Leo.

Sain nauttia kahdeksan kuukautta sellaisesta luksuksesta kuin 7 kilometrin tallimatka. Leo sai nauttia omasta ihanasta metsäisestä puolipihattotarhastaan, jossa se sai valita ollako ulkona vai viettääkö aikaa karsinassa. No, sisällä tietysti suurimmaksi aikaa, koska karsinassa oleilu nyt vaan on aina ollut tämän saksalaisherran juttu. Monet kerrat Leo huvitti tallilaisia makaamalla karsinassa maha takaovesta tulvivaa auringonvaloa kohti, kuorsaten niin kovaa että kuului ulko-ovelle asti.

Meillä oli upea kesä! Olin jännittänyt paikanvaihdosta tosi paljon, mutta ihmeekseni Leo sopeutui hyvin ja alkoi vihdoin viimein syömään kunnolla keräten lisäkiloja aiemmin turhankin hoikkaan kroppaansa. Treenasimme koulua ihanassa täyspitkässä maneesissa, maastoilimme metsissä ja hiekkateillä, hyppäsimme pikkuesteitä. Kävipä Leo yksissä koulukisoissakin kaverini kanssa, esittäen verkassa kaikki kevätjuhlaliikkeensä mutta tuoden tietysti ruusukkeen kotiin.

Syyskuun alussa Leo kolautti jalkansa tarhassa. Mitättömältä vaikuttanut naarmu käynnisti tapahtumaketjun joka ei enää pysähtynyt. Toki jälkeenpäin ajateltuna merkkejä tulevista ongelmista oli näkyvissä hiukan aiemminkin. Terveysongelmat toisensa jälkeen, kavioissa, jaloissa, selässä, saivat minut miettimään miten tässä lopulta käy. En olisi halunnut uskoa että olin oikeassa kun jo syyskuussa pyörittelin mielessäni ahdistavaa ajatusta; mitä jos poni ei tulekaan enää kuntoon? Välillä oli parempia aikoja. Oli toiveikas eläinlääkäri, siistit röntgenkuvat ja silikonipohjallisten tuoma apu. Koitettiin kiro- ja laserhoidot, lääkitykset, jumpat, lisäravinteet... Omat tunteet heittelivät jatkuvasti laidasta toiseen, toivosta epätoivoon, ilosta suruun, kauhuun ja jopa vihaan. Sitten koitti se päivä jolloin tulin kierroksen jälkeen alas Leon selästä ja tiesin etten enää koskaan tule ratsastamaan ponillani.

Tammikuun lopussa, kauniina tiistaisena talviaamuna hyvästelimme mieheni kanssa meille niin rakkaan Leon. Poni lähti auringon noustessa luotamme rauhallisesti oman tallin pihassa. Vieläkin on vaikeaa muistella Leoa ja hyväksyä tapahtunut. Sydäntä puristaa edelleen joka kerta kun ajattelen hirveintä päätöstä jonka olen elämäni aikana joutunut tekemään. Mutta katunut en ole. Tiedän että oli aika, eikä vaihtoehtoja enää ollut. En tehnyt päätöstä liian myöhään enkä myöskään liian aikaisin. Yritin kaiken mikä mielestäni (ja eläinlääkärien mielestä) oli järkevä yrittää, ja Leo ansaitsi lähteä pois omana itsenään ennenkuin terveysongelmat olisivat vieneet sen elämänilon kokonaan. Upeat ja ikimuistoiset neljä vuotta Leon kanssa, olen niin kiitollinen.

Theo Leo 2002-30.1.2018

Kuva Nina Erkkilä, ei saa kopioida!

Kun mikään ei riitä

Eilen oli kyllä taas oikein "olen maailman paskin hevosenomistaja"-päivä. Tuntuu että vaikka kuinka tarkkailisin, miettisin, tutkisin, selvittäisin ja hoitaisin niin olen aina yhden tai kaksi askelta jäljessä. Aina on jotain.

Tiedän että olen onnekas kun Leo on kuitenkin ns. perusterve eikä ole saanut suurempia vammoja vaikka usein riekkuu tarhassa kuin heikkopäinen. Mutta kun on kaikkea. Satula ei sovi, poni on jumissa, poni on outo, ponin maha on kipeä... Mitä luultavimmin nämä kaikki liittyvät toisiinsa. Parhaani mukaan yritän tarttua kaikkeen minkä keksin ja huomaan, käyttää klinikalla, fyssarilla ja hierojalla, ja muokata treeniä, ruokintaa, varusteita ja hoitoa sopivaksi. Mutta kun välillä se ei vaan tunnu riittävän. Harmittaa Leonkin puolesta. Se on kiva poni ja olisi mukavaa kun sen olisi hyvä olla.

Mahalle aloitin tietysti heti Antepsinin ja mielestäni huomasin vaivan tällä kertaa ajoissa (ehkä, en tiedä). Eilen kun parin kevyen päivän jälkeen menin selkään niin vatsaoireet olivat tuskallisen selvät. Ravi sujuu hyvin mutta se laukka. Laukka-avut - poni pysähtyy niille sijoilleen, uusiksi - sama juttu. Tämä toistui useamman kerran. Nyt joku ajattelee että kukkahattutäti se täällä kirjoittelee, pyydä se poni eteen... Toki pyysinkin, napakasti, ja lopulta sain ne laukannostot tehtyä kun olin kerran leikin aloittanut. Mutta tunnen kyllä eron milloin kyse on ponimaisuuksista ja milloin on vaan liian epämukavaa ihan oikeasti. Jos Leo nyt tähystettäisiin (mitä en suunnittele koska tilanne on aika selvä muutenkin) niin vatsasta varmaan olisi taas pieniä haavaumia. Mutta kun on herkkä niin on herkkä.

No, valmennukseen mennään tänään sitten treenaamaan sitä ravia kun se kulkee. Tämä on ollut Leon vatsaoireissa mielestäni toistuva asia; ravi on ok askellaji mutta laukka ei. Huomisen valmennuksen lahjoitin jonossa olevalle. En viitsi liikaa prässätä. Onneksi Antepsin on yleensä auttanut nopeasti ja eiköhän tämä tästä taas mene. Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä :D

Vuodet toistaa itseään

Lueskelin tuossa muistiinpanojani viime lokakuulta. ”nahkea”, ”tappelee vähän edestä”, ”raapii mahaa”, ”kiemurtelee laukannostoissa”, ”pomppii välillä hassusti laukassa”. Jouduin oikein miettimään kirjoitinko nuo viime vuonna vai viime viikolla. No, joka kerta sitä onneksi hoksaa nopeammin että mahahan ponia taas vaivaa. Antepsin-kuurille siis. 

Leo on ollut lihaksistostaan tosi kireä eikä nuo mahakivut tietysti helpota kun saattaa niiden takia jännittää kroppaansa ja kipeyttää itseään lisää. Hieroja myös löysi eilen ponista kaksi uutta tuoretta pientä kuoppaa lihaksissa. Ilmeisesti tarhajumppa ollut taas hiukan rajua. Hieronnassa kroppa saatiin onneksi pehmeämmäksi ja jopa kireä oikea takakankku aukesi. Hieroja totesi ettei hän ihmettele että taipuminen on hankalaa kun a) niska on oikealta puolelta kireä, b) lava on vasemmalta puolelta kireä, c) takapää on oikealta puolelta kireä (niin ja d) se mahakin on kipeä). Positiivista on se että ponin rangan liikkuvuus on kuitenkin oikein hyvä, ja jumit saatiin auki.

Sovitettiin vielä hierojan kanssa meillä vuokralla ollutta Equipe Olympia-satulaa. Koska hierojaltakin tuli vihreää valoa, päädyin ostamaan satulan omaksi. Joten jos jollakulla on tarvetta 16” Prestige D1 Iceland-satulalle niin sellainen olisi nyt myynnissä!

Tänään Leo saa kävellä ja huomenna koitan tuntuuko meno yhtään helpommalta. Perjantaina ja lauantaina suunnataan taas valmennukseen. Vaikkei poni vatsan takia ole ihan superkunnossa niin haluan silti pitää valmennuksista kiinni. Tehdään sitten kevennetysti jos on tarve, mutta ei jätetä treenejä väliin. Kesällä oli liian pitkä valmennustauko ja sen näkyy ratsastuksessa vieläkin.

Kerta kiellon päälle

Vakaasti näyttää että blogi olisi tullut tiensä päähän, mutta jospa sitä nyt vielä tämän kerran jotain kirjailisi. Ja ehkä vielä toisen ja kolmannenkin, katsellaan.

Vaikka tämä on hevosblogi eikä kerro yksityiselämästäni, niin pieni ”seliseli”-osio sallittanee koska se kertoo miksi blogi on ollut suunnilleen viimeisellä sijalla asioiden tärkeysjärjestyksessä. Jo pari vuotta kestäneet myllerrykset elämässä etenivät siihen vaiheeseen, että kesällä vaihtui työpaikka ja heti perään kotikaupunki. Väliaikaisasunnossa asutaan kyllä nytkin koska tulevaan uuteen kotiin tehdään jättiremonttia. Tallille mulla on tätä nykyä matkaa 60 kilometriä, ja töiden ja ponin takia istun ratin takana semmoiset pari tuntia lähes joka päivä. Muun elämän olen saanut toimimaan (mitä nyt remppaväsymys välillä vaivaa), mutta nykyisessä työssä on huonot mahdollisuudet päivittää blogia työpäivän aikana ;) Tämäkin on nyt kännykällä näpytelty, siksi asetuksetkin on mitä sattuu. Aikaa ja jaksamista blogia kohtaan ei ole oikein työajan ulkopuolella riittänyt.

Leo voi hyvin. Pitkästä tallimatkasta huolimatta olen pystynyt hoitamaan ja liikuttamaan ponin niin kuin olen suunnitellut. Leolla käy vakiratsastaja 1-2 kertaa viikossa ja lisäksi on yksi vapaapäivä, joten tallipäiviä jää minulle kohtuulliset 4-5 viikossa.

Kesällä käytiin klinikalla, ihan vaan tsekkaamassa, ja eipä sieltä kummoista löytynyt. Kintereiden kuvissa ei ollut huomauttamista mutta toisen etujalan vuohinen todettiin jäykäksi. Kuvissa ei löytynyt syytä joten vuohinen piikitettiin ja käveltiin pari viikkoa. Nyt syksyllä hevosfysioterapeutti kävi toteamassa että jäykkä on edelleen mutta mitään kipua ei löydy. Muita jäykkyyksiä kyllä löytyi; oikean puolen takaosan lihakset on kireät ja vasemman puolen lapa samoin. Näistä saatiin hiukan selitystä siihen miksi laukassa taipuminen on välillä haastavaa. Nyt on venytelty ja jumppailtu ahkerasti ja hierojakin on tulossa ensi viikolla.

Satula-autokin kävi. Löytyi useampi hyvänoloinen satula vaikka niin usein olen kuullut ettei pikkuponin selkään oikein vaihtoehtoja koulusatuloista löydy. Childeric olisi kiinnostanut mutta siitä ei ollut autossa kuin 17” joka on Leolle liian pitkä. Selästä kokeiltavaksi valittiin kaksi parasta vaihtoehtoa, eli 16" Amerigon Vega Siena Special Close Contact ja Equipen Olympia. Amerigo sopi ponille mutta omalle ahterille ei sitten ollenkaan. Equipe istui myös hienosti Leon selkään ja mun oli siinä heti tosi hyvä istua. Equipe tuli siis meille vuokralle, ja kohta yritän tehdä päätöksiä jääkö se. Itse tykkään satulasta tosi paljon mutta Leosta en ole päässyt vielä täysin selvyyteen.

Hyvä fiilis

Täällähän me ollaan, edelleen. Lounais-rannikolla siis kaikki hyvin. Leo on nauttinut laidunkesästä (joskin rajoitetusti), ja treenailtu on niin koulua kuin esteitäkin. Ja humputeltu siinä välissä.

Viikonloppuna meillä oli valmennukset. Leo oli perjantaina hyvä. Ei huippu, mutta hyvä. Lauantai oli vähän hassusti välipäivä, ja jo silloin poni oli jotenkin tosi reagoimaton. Tuntui että sain kantaa sitä eteenpäin. Sunnuntain valmennuksen verkassa meinasin tirauttaa itkut, kun mitään ei vaan tapahtunut. Pohje, kannus, raippa, ihan mikä vaan, ei mitään reaktiota ponilta... 

Valmentaja ei onneksi jää näissä tilanteissa toimettomaksi. Hän pyysi minua ratsastamaan käyntiä ja otti juoksutusraipan käteen. Raippa ei siis hipaissutkaan Leoa, kulki vaan ponin takaosan lähellä ja pyysi eteen. Ja kas vain kun alkoi liikettä löytyä. Muutama minuutti juoksutusraipan avustamana ja mulla oli allani poni joka teki hienosti ja tahdikkaasti avot, väistöt ja vastalaukat. Hienoa ravia pisteli menemään ja laukkakin oli varsin kelvollista. Ponit... Nyt ilmeisesti laitan mieheni kävelemään meidän vierellä joka treenin alussa juoksutusraipan kanssa...

Tänään en koittanut miten kulkee ratsain, vaan juoksutin Leon. Oikein hyvin liikkui poika narunkin päässä ja teki siirtymätreeniä hienosti keskittyen. Huomenna ponilla on ansaittu vapaa pitkähkön työputken jälkeen. Loppuviikolla varmaan otetaan taas hyppypäivä. Huomasin muuten viime viikolla kun hyppäsin että minua ei enää jännitä. Toki mennään edelleen niitä 40 cm miniesteitä, mutta jännitin aiemmin niitäkin niin ettei henki meinannut kulkea. Nyt alkaa jo tuntua siltä että voisin hiukan nostaa korkeutta. Ehkä jopa 50 senttiin :D

Toukokuuta

Kuun alussa treenit sujui ihan ok. Hermoratahieroja Aimo Koskinen kävi meidän tallilla ja mielenkiinnosta pyysin että hän vilkaisee Leoakin. Mitä kummempaa ponista ei löytynyt, terveeltä kuulemma vaikutti. Hiukan oli selässä pientä jumia sään takana, samassa paikassa missä välillä on ennenkin ollut. Joillekin varmaan Koskisen nimi on tuttu, hän on "erikoistunut" hevosten lonkan limapussitulehduksien diagnosointiin, ja tämän diagnoosin meilläkin sai kolme viidestä hevosesta.

Sitten olikin kevätloman aika. Olin pois tallilta 11 päivää ja takaisin palatessa Leo tervehti minua kiukkuisella ilmeellä ja yritti jopa napata hampailla kiinni! Tämä on ollut tyypillinen reaktio aiemminkin kun olen pitempään poissa. Että ei mitään rakkaudentäyteisiä jälleennäkemisiä täällä ;)

Loman aikana Leo liikkui melko kevyesti ja piti useamman vapaapäivän. Tällä viikolla on palailtu normaaliin liikutukseen. Ohjasajoin Leon torstaina ja ponin ravi näytti tosi hyvältä. Laidunkausikin meillä on aloiteltu pikkuhiljaa, hepat nauttivat täysillä!

Uintireissu

Olen tässä illalla lueskellut eri blogeista ihmisten mukavista vappumaastoista Kelithän on ollut nyt tosi upeat ja maastossa on mitä ihaninta kun ei ole vielä ötököitä. Pakko kai se on omakin vappumaasto tänne purkaa, jos paha mieli ja harmitus vaikka hiukan helpottaisi. 

Putosimme tänään Leon kanssa pelto-ojaan. Meillä oli ollut oikein kiva maasto, käytiin kiipeilemässä ja tutkimassa uutta polkua. Alle 10 minuutin matkan päässä kotitallilta tiellä tuli vastaan pyöräilijä ja lenkkeilijä. He kulkivat tien toista laitaa, me toista. Kohtaamisessa ei ollut mitään ihmeellistä, moikattiin ja ohitettiin rauhallisesti. Leo kuitenkin säikähti jostain syystä tosi paljon ohimenevää pyöräilijää ja teki rajun loikan sivuviistoon. Ehdin vaan tajuta että nyt mennään perä edellä ojaan, reagoimaan en ehtinyt.

Ponin takapää katosi kokonaan alta ja luulin että kaaduimme kokonaan. Todellisuudessa Leo taisi tosi pikaisesti kellahtaa mutta pyrki samantien rajusti ponnistamaan ylös ja minä putosin toisen kyljen kautta ojaan. Tällöin Leo loikkasi ylitseni pois ojasta ja sinkosi tielle. Nousin kuraa valuvana heti ylös, kuittasin huolestuneelle pyöräilijälle että kaikki on ok ja aloin huutelemaan Leoa, joka tietysti laukkasi pitkin tietä tallille päin. Poni kääntyi ympäri ja tuli takaisin meidän luokse, mutta muutamat täyskäännökset se vielä teki ennenkuin antoi kiinni. Onneksi maastoilukaverilla oli porkkana taskussa, sillä houkuttelin karkulaisen. Eipä siinä muuta kun nopea hevosen tsekkaus ja rauhallisesti takaisin tallille.

Olen aina pelännyt että hevonen tippuu maastossa ojaan. Nyt on sekin koettu. Itse en loukannut yhtään, kastuin vaan litimäräksi. Pääni painui puoliksi kuraiseen ojaan joten näky peilissä oli aika koominen... Leostakaan en onneksi löytänyt silmämääräisesti enkä tunnustelemalla vammoja. Toivottavasti ei nyt vaan reväyttänyt mitään ojasta pois ponnistaessaan. 

Tietysti oli helpotus ettei meille käynyt kuinkaan, ja onneksi oja oli aika pieni eikä mikään valtaoja. Mutta kyllä harmitti, ja harmittaa. Ahdistava tapahtuma. Ja nyt kun ollaan saatu maastoilu pitkän tauon jälkeen niin kivaan alkuun niin harmittaa että tuli tällaista. Olen kyllä ennenkin huomannut että Leo tuijottelee joskus pyöräilijöitä kun esim. ollaan pellolla ja pyöräilijä menee tiellä, mutta ei tullut mieleenkään että näin raju reaktio voisi olla odotettavissa.