Onni on hetkessä

Aioin kirjoittaa eilisestä treenistä Leon kanssa ja ratsastuksesta Leon karsinanaapurilla, jonka selässä olin ekaa kertaa. Palasinkin kuitenkin selailemaan vuoden takaisia blogikirjoituksia. Vieläkin niiden lukeminen karmaisee. Muistan elävästi sen pelon ja kauhun, ja ajoittaisen epätoivon.

Tasan vuosi sitten tänä samana päivänä kävimme Teivossa klinikalla koska Leo oli ollut outo ja sillä oli lämpöä. Klinikalla poni sai terveen paperit, mutta seuraavana päivänä soitettiin että tulehdusarvot ovat koholla. Lopun suurin osa teistä tietäneekin. Puolitoista viikkoa kotona antibiootilla ja kipulääkkeellä, ihmettelyä, kasvavaa huolta, ja lopulta poni Hyvinkään Animagiin. Muistan kuinka suuri helpotus oli saada diagnoosi ja selitys ponin päivä päivältä heikkenevään kuntoon; nivuspaise. Mutta sitten tuli maanantai ja eläinlääkäri soitti: "Poni pitäisi saada kaadettua, annatko luvan nukutukseen?" Pitkään blogia lukeneet tietävät että ensimmäinen ponini Goldy kuoli leikkaukseen kun se sydän yllättäen pysähtyi nukutuksessa.

Vaihtoehdot oli nopeasti käyty läpi; niitä ei ollut. En voinut muuta kuin antaa luvan leikata Leo. Seuraavat tunnit menivät puhelinta tuijottaessa. Se tunne, kun puhelin soi ja näet että se on hevossairaalasta. Ja kun ell sanoo että leikkaus on onnistunut ja poni heräämässä, mutta jos se ylösnoustessa riuhtoo vähänkään niin se tulee kuolemaan verenhukkaan. Taas odotellaan. Vihdoin tulee puhelu: "Poni on noussut ja voi olosuhteisiin nähden hyvin."

Helpotus kesti hetken mutta oikeasti, tästähän kaikki vasta alkoi. Haavanhoitoa, turvonneiden ja haavaeritteistä palaneiden jalkojen hoitoa, kävelytystä. 2 viikkoa leikkauksen jälkeen nousi kuume. Hyvinkäältä kehotettiin ottamaan tulehdusarvot ja ell totesi lakonisesti; "Kyllähän sä tiedät mitä se tarkoittaa jos sillä on fibrinogeeni joku kymppi." Silloin olin varma että nyt poni joudutaan lopettamaan.

Jälkeenpäin vasta tajuaa miten rankkaa aikaa tuo oli. Keskität viikkokausia lähes kaiken energiasi eläimen hoitamiseen, ja samalla pelkäät ettei se toivukaan ja kaikki on ollut turhaa. Yrität sulkea negatiiviset ajatukset pois ja alistua siihen ajatukseen että näillä mennään, suunta on eteenpäin haavanhoitokerta kerrallaan. Ja niinhän siinä sitten kävi että tuli heinäkuun loppu, ja ponityttö pääsi taas poninsa selkään. Sekin on hetki joka ei unohdu.

Vuoristorataa

Alkuviikosta olin lopettamassa ratsastusta kokonaan ja siirtymässä huoltojoukkoihin. Ratsastus tallikaverin hevosella meni ihan surkeasti. Maneesissa ja pihalla oli kaikenlaista härdelliä ja hevonen oli aika jännittynyt. Niin sitten minäkin jännitin, jolloin hevonen jännittyi entisestään. Kun tällainen pieni poniratsastaja istuu yli 170 cm hevosen selässä ja näkee kuinka hevonen nostaa päänsä ylös ja jännittää koko kroppansa sydämenlyöntien tuntuessa pohkeissa, niin ei naurata. Kaiken lisäksi hevosella oli sidepull-suitset joilla en ole koskaan mennyt. No, kyllä tuostakin ratsastuksesta selvittiin eikä hevonen yrittänyt lähteä lipettiin kuin pari kertaa... Mutta jäi kyllä aikamoinen "olen surkea alkeisratsastaja"-tunne. Tuo hevonen on sinänsä loistava opetusmestari, mutta hieman latistava sellainen koska jotenkin sillä ratsastaminen tuo kaikki mun pahimmat virheet esiin.

Keskiviikkona Leo ei taas ravannut millään. Ei kertakaikkiaan. Lopulta sain ponin liikkeelle ja laukattiinkin. Pyysin kaverin koittamaan millainen Leo on hänellä. Joo arvatkaa vaan. Eipä ollut ravi ja laukka mikään ongelma. Ylläri että ongelma oli taas minussa... Parempi tietty että vika on minussa kuin Leossa, mutta ei tuokaan kivalta tuntunut. On niin vaikea tietää milloin Leo on kipeä ja milloin minä vaan olen jotenkin niin lepsu että poni luistaa sieltä missä aita on matalampi.

Eilen sitten ajattelin että koska Leo liikkuu kaverilla niin liikkuu se minullakin. Ekan kerran kun olin nostamassa ravin niin Leo taas stoppasi. En tehnyt tämän jälkeen mitään radikaalia, ainoastaan istuin tukevasti satulaan, laitoin pohkeen kiinni ja ajattelin mielessäni että nyt muuten ravataan. Vielä yksi pysähdys ja poikitusta, jolloin napautin raipalla ihan kevyesti lavalle. Tämän jälkeen mentiinkin sitten ravia, ja laukkaa, ja taas ravia, ja taas laukkaa, ilman mitään ongelmia.  Laukassa sain jopa pienen ahaa-elämyksen ja istuminen tuntui helpommalta kuin yleensä.

Jos edellisenä päivänä teki mieli itkeä, niin eilen olin ihan pilvissä. Niin hyvä mieli. On tämä käsittämätön harrastus. Fiilikset vaihtelee nollasta sataan, joskus tosi nopeassakin tahdissa. Suurten tunteiden laji, ainakin minulla. Nyt toivon todella että Leon mahaongelmat saadaan selätettyä ja päästään jatkamaan treenejä. Poni vaikuttaa yleisesti ottaen olevan paremmalla tuulella kuin viime viikolla, ja on ollut fiksu maastakäsittelyssä.

Surkea kuva, mutta toivottavasti hyvä kevätfiilis vähän välittyy :)

Labrat

Sain Leon verikokeen tulokset jo lauantaina. Mahdolliseen tulehdukseen littyvät arvot, eli leukosyytit ja fibrionogeeni olivat normaaleja. Ei siis hätää sillä saralla. Muut veriarvot olivat viitearvojen sisässä ja hemoglobiini hyvä. Yksi arvo oli ihan hiukan alakantissa. Mitä nyt maallikkona googlaamalla selvittelin, niin se voisi liittyä nimenomaan mahahaavaan. 

Torstaina jolloin Gastrogard aloitettiin Leo oli niin hankala että melkein itkua väänsin. Ihan mahdoton taluttaa, yritti poukkia, tempoilla ja purra koko ajan! Yritin ajatella että poni on kipeä ja käytöksen on pakko johtua siitä, ja toivoin ettei tilanne jatku samanlaisena. Perjantaina Leo onneksi käyttäytyikin jo paremmin ja viikonloppuna ei ollut enää ongelmia. Gastrogardin etu on se että se kyllä vaikuttaa ja auttaa nopeasti jos vika on mahassa.

Eilen kävelytin Leoa pitkään ja juoksutin molempiin suuntiin ravia jonkun verran. Liinassa poni liikkui hyvin ja mielellään. Ravi oli rentoa ja kunnollista, ei mitään sipsutusta tai pikkuponiravia. Tänään koitan miltä Leo tuntuu selästäkäsin. Lauantaina se ei vielä selästä kovin mielellään ravannut mutta toivottavasti tänään on jo parempi. Liikunta pysyy joka tapauksessa kevyenä ja rauhallisena ainakin tämän viikon.