Onni on hetkessä

Aioin kirjoittaa eilisestä treenistä Leon kanssa ja ratsastuksesta Leon karsinanaapurilla, jonka selässä olin ekaa kertaa. Palasinkin kuitenkin selailemaan vuoden takaisia blogikirjoituksia. Vieläkin niiden lukeminen karmaisee. Muistan elävästi sen pelon ja kauhun, ja ajoittaisen epätoivon.

Tasan vuosi sitten tänä samana päivänä kävimme Teivossa klinikalla koska Leo oli ollut outo ja sillä oli lämpöä. Klinikalla poni sai terveen paperit, mutta seuraavana päivänä soitettiin että tulehdusarvot ovat koholla. Lopun suurin osa teistä tietäneekin. Puolitoista viikkoa kotona antibiootilla ja kipulääkkeellä, ihmettelyä, kasvavaa huolta, ja lopulta poni Hyvinkään Animagiin. Muistan kuinka suuri helpotus oli saada diagnoosi ja selitys ponin päivä päivältä heikkenevään kuntoon; nivuspaise. Mutta sitten tuli maanantai ja eläinlääkäri soitti: "Poni pitäisi saada kaadettua, annatko luvan nukutukseen?" Pitkään blogia lukeneet tietävät että ensimmäinen ponini Goldy kuoli leikkaukseen kun se sydän yllättäen pysähtyi nukutuksessa.

Vaihtoehdot oli nopeasti käyty läpi; niitä ei ollut. En voinut muuta kuin antaa luvan leikata Leo. Seuraavat tunnit menivät puhelinta tuijottaessa. Se tunne, kun puhelin soi ja näet että se on hevossairaalasta. Ja kun ell sanoo että leikkaus on onnistunut ja poni heräämässä, mutta jos se ylösnoustessa riuhtoo vähänkään niin se tulee kuolemaan verenhukkaan. Taas odotellaan. Vihdoin tulee puhelu: "Poni on noussut ja voi olosuhteisiin nähden hyvin."

Helpotus kesti hetken mutta oikeasti, tästähän kaikki vasta alkoi. Haavanhoitoa, turvonneiden ja haavaeritteistä palaneiden jalkojen hoitoa, kävelytystä. 2 viikkoa leikkauksen jälkeen nousi kuume. Hyvinkäältä kehotettiin ottamaan tulehdusarvot ja ell totesi lakonisesti; "Kyllähän sä tiedät mitä se tarkoittaa jos sillä on fibrinogeeni joku kymppi." Silloin olin varma että nyt poni joudutaan lopettamaan.

Jälkeenpäin vasta tajuaa miten rankkaa aikaa tuo oli. Keskität viikkokausia lähes kaiken energiasi eläimen hoitamiseen, ja samalla pelkäät ettei se toivukaan ja kaikki on ollut turhaa. Yrität sulkea negatiiviset ajatukset pois ja alistua siihen ajatukseen että näillä mennään, suunta on eteenpäin haavanhoitokerta kerrallaan. Ja niinhän siinä sitten kävi että tuli heinäkuun loppu, ja ponityttö pääsi taas poninsa selkään. Sekin on hetki joka ei unohdu.

On se ihana!

Taas tätä sydämenkuvat silmissä-hehkutusta, mutta ei voi mitään. Leo vaan on niin ihana! Kevätkylvöt ovat meidän onneksi viivästyneet sään takia, joten päästiin eilen vielä pellolle. Onko ihanampaa ratsastuskeliä kuin kaunis aurinkoinen kevätilta? Ja vielä kun saa ratsastaa ponilla, jonka selässä voi laukkailla rennosti kun tietää ettei homma lähde lapasesta. Leo, ponitytön luottoponi <3

Kaveri kävi eilen metsämaastossa ja kertoi että siellä on edelleen yhdessä kohdassa mutaista ja upottavaa. Kunhan vielä hiukan kuivuu niin saadaan Leonkin kanssa aloittaa taas viikottaiset maastoretket. Meidän maastokaverikin pysynee kesän omalla tallilla. Viime kesänä se oli muualla laitumella, tosin eipä mekään paljon maastoiltu kun Leon kesä kului lähinnä sairastarhassa. 

Perjantaina meidän luottokuvaaja Nina tulee käymään. Saamme kuulemma olla koekaniineja kun Nina testaa uusia maneesikuvausniksejä. Ihanaa saada taas kuvia, varsinkin kun Ninan kuvat on aina niin upeita! 

Viikonloppuna Leo saa hölkkäillä lauantaina lainakuskin kanssa ja sunnuntaina on vapaa. Ensi viikolla varmaan aletaan liikuttamaan suht normaalisti. Piikityksestähän on tänään kulunut jo kaksi viikkoa. 

Pikapäivitys

Ilmoittelen vaan että täällä ollaan ja kaikki hyvin! Leo on kävellyt vaihtelevasti selästä- ja maastakäsin kentällä, pellolla, maneesissa ja talliteitä pitkin. Tavoitteena liikutuksessa ollut vain ja ainoastaan ell:n toivoma rento reipas käynti. Kentällä on tehty myös ihan pikkuisen töitä, keskittyen jalalla ratsastamiseen käden sijaan.

Leo on ollut pirteä ja energinen ja sen jalat ovat todella siistit ja kuivat. Aina poni ei muista että sen kuuluisi nyt vain kävellä. Joku päivä oli taas vetänyt pienet tarhajumpat ennenkuin tallikaveri oli ehtinyt väliin. Onneksi jalat eivät ainakaan näkyvästi ottaneet tästä itseensä. Vaikea on ponia estää liikkumastakaan. Sairastarhaa harkitsin, mutta jätin Leon kuitenkin omaan tarhaan tuttujen ja rauhallisten tammakaverien viereen. Leo kun hyppii sairastarhassakin jos on pomppufiilis, ja minitarhassa riski loukata aitoihin on suurempi kuin omassa.

Viikonloppuna on tarkoitus ottaa vähän ravia ja laukkaa. Jos kaikki näyttää hyvältä niin parin viikon päästä ollaan taas normitreeneissä. Tämän kuun valmennukset meiltä jää väliin koska ne on nyt tulevana viikonloppuna. Ajattelin kuitenkin parkkeerata kentän laidalle aurinkoa ottamaan ja muiden valmennuksista oppimaan. Viikonloppuna on myös suunnitelmissa suuri kevätsiivous. Leo pääsee vaahtokylpyyn ja varustekaapissa tehdään inventaario. Toppaloimet uskaltanee jo pestä ja laittaa varastoon talvea odottamaan.  

Loppui, ja alkoi taas

Limaa irroittava lääkekuuri loppui sunnuntaina ja yskä on toivottavasti nyt kokonaan poissa. Mutta, eikös seuraava vaiva tullut tilalle. Sairasloma ei oikeastaan ehtinyt edes loppua kun alkoi uusi. 

Leo on tähän asti ihme kyllä välttynyt vammoilta, vaikka riehuu tarhassa lähes päivittäin aika railakkaasti. Sunnuntai-iltana menin tallille juoksuttamaan ponin koska sovittu lainakuski oli tullut kipeäksi. No, eipä hän olisi ratsastaa voinut muutenkaan. Käynti ok, mutta kun pyysin Leon raviin niin näin heti että poni on aivan epäpuhdas takaa.

Koitin jalat heti läpi, vaikka tiesin ettei niissä mitään ole kun olin ne karsinassa suojia laittaessa tarkastanut. Ei lämpöä, turvotusta eikä haavoja. Silti poni könkkäsi tosi ruman näköisesti. En keksi muuta selitystä kuin että se on tarhassa liukastunut tai tehnyt jonkun nopean liikkeen vähän väärään suuntaan. Poni kävelee periaatteessa normaalisti, mutta takaapäin katsoessa näkee että takapään liike on tosi stabiili, käynti ei "keinu".

Leon fysioterapeutti käy tänään katsomassa tilanteen. Hoitaahan ponia ei nyt tietysti voida, mutta jos edes saataisiin paikannettua vika. Ei kyllä ole ihan parhaimmissa merkeissä tämä vuosi alkanut! Vajaa neljä kuukautta kulunut ja on jo ollut vatsaongelmia, hengitystieongelmia ja nyt tämä. No, kaikkeen tottuu ja onneksi on ollut hyviäkin viikkoja välissä. 

Vauvaponi

Eilen töiden jälkeen tallille mennessä Leo tarkasteli pää oviluukusta ulkona tallikäytävän toimintaa. Silmistä kyllä näki että vähän on ollut rankka päivä. Sellaiset kuumeisen pikkulapsen silmät... Voi pientä ponia.

Lämpöä oli onneksi enää 37,9. Ponilla oli mennyt päivä yksin sisällä hyvin, ei ollut huudellut eikä kolistellut. Aamulla ei tietty jaksanutkaan kun oli niin kova kuume. Mutta mikäpä siinä ollessa kun olo oli kohentunut kipulääkkeen ansiosta, heinää oli ollut koko ajan edessä, lämmintä melassivettä oli tarjoiltu ja hikoilusta kastuneet loimet vaihdettu kuiviin. Kiitos ihanan tallinpitäjän joka huolehti Leosta karsinoiden siivoamisen lomassa.

Annoin toisen pussin Finadynea ja laitoin takasiin lämpöpintelit yöksi. Aika paljon oli nestettä kertynyt päivän seisomisesta. Pinteleitä kääriessäni ja lämpöä mittaillessani alkoi tuntua niin kovin tutulta. Dejavu. Ihankuin olisin hoitanut sairasta ponia ennenkin...

Tänä aamuna lämpö oli 37,6, eli normaali. Tai Leon normaali on kyllä 37,1-37,3 (tämän kertoo monta kuukautta jatkuneet mittaukseni kolmella eri mittarilla...) mutta ei tuo siitä kaukana ole. Muistelen keväällä kirjoittaneeni että Leon normaalilämpö on lähellä 38 astetta, mutta näinhän ei ole. Silloin kun mittailin lämpöä säännöllisesti niin paise jo nostatti lämpöä.

Viestittelin eläinlääkärin kanssa ja kerroin että poni voi paremmin. Tuli lupa laittaa Leo iltapäiväksi ulos kun lämpötila nousee ja on luvattu aurinkoa. Pitää nyt vaan tarkasti huolehtia ettei Leo kastu, vilustu tai saa vetoa. Hikoilla ja hengästyäkään se ei tietysti saa, toivottavasti poni itsekin muistaa tämän... Toivon että tämä oli nyt tässä eikä kuume nouse uudelleen. Aion pitää Leon joka tapauksessa viikon ajan tarhalevossa eläinlääkärin ohjeistuksen mukaan, ettei tule mitään lisäongelmia.    

Viikon varrelta

Leo on nyt ollut sairaslomalla ja kävelyliikunnalla 7 viikkoa. Jokainen voi varmaan kuvitella miltä hienossa lihaskunnossa ollut poni näyttää tällaisen sairasloman jäljiltä. Ei niin kovin hyvältä. No, karva sentään kiiltää. Ja onneksi lihakset ovat uusiutuva luonnonvara. 

Kuvan ottamisen jälkeen oli lieviä vaikeuksia saada poni vihreältä pois...

Tiistaina oli paarmoja ihan valtavasti, joten illalla menin kävelyttämään Leoa maneesiin. Poni oli rento mutta reipas, ja seurasi hyvin minua. Pysähtyi kun pysähdyin, lähti liikkeelle ainakin välillä samaan aikaan kuin minä ;) Päästin Leon piehtaroimaan hiekalle, sitä iloa ponille ei ole suotu moneen viikkoon koska ulkoilu tapahtuu ötökkäloimen verhoamana. Oi että Leo nautti! Pyörähti ympäri monta kertaa, ja oli lopuksi erittäin hiekkainen ja pölyinen.

"Ei valokuvia kiitos!"

Keskiviikkona Leo sai olla minulta rauhassa lukuunottamatta aamun ja illan huuhteluita. Ratsastin Leon karsinanaapurin eli piensuokkitamman. Tuntui että Leo katseli minua ihmeissään kalterien välistä, "Mitä sä siellä puolella teet?"! Tamma oli eilen mukavan reippaalla tuulella. Tosin maneesissa huuteli yksin ollessaan ensin sydäntäsärkevästi, mutta keskittyi sitten suht hyvin ja saatiin vastalaukkakaarteikin mentyä ihan onnistuneesti. Kouluratsastus on vaan niin kivaa, toivottavasti ei mene enää kauaa kun sitä päästään Leonkin kanssa harrastamaan!

Eilen taluttelin Leoa puolisen tuntia maneesissa, poni oli aika pöhlö! Maneesin ovi oli auki ja ohi kulkevat ratsukot saivat Leon aivan kuohuksiin. Loikki liinan päässä niin että sain ihan tosissaan pitää kiinni, puhisi ja nosti hännän tötterölle. Vähän virtaa vissiin...

Iltapuurot naamariin

Syksyä

Olin eilen näyttämässä maastoreittejä "oman" tallin uusimmalle hevoselle ja sen omistajalle. Tykkään kovasti näyttää paikkoja uusille ja kertoa tallin tavoista, valmennuksista jne. En koskaan unohda kuinka ystävällisiä ja auttavaisia ihmiset olivat kun muutimme Goldyn kanssa tallille. Olin pelännyt että hiukan ujona ihmisenä isolla tallilla ei tutustu ihmisiin ja hukkuu massaan, mutta olin onneksi täysin väärässä ja meidät otettiin tosi hyvin vastaan. Siitä lähtien olen ollut ensimmäisenä tervehtimässä uusia ja opastamassa heitä siinä missä vaan osaan. 

Nykyään vaan on enemmän selittämistä siinä mitä minä teen tallilla, kun selviää ettei mikään hevosista olekaan minun. Taas tuli todettua että edelleen on vaikeaa sanoa ääneen "mulla oli todella hieno kouluponi mutta se kuoli leikkauksessa". Sattuu sydämeen. Kun jatkaa "sitten mulla oli vajaan vuoden ajan nuori poni mutta myin sen koska taitoni eivät riittäneet eikä yhteistyö lähtenyt sujumaan", kolahtaa enemmänkin ylpeysosastoon... No, se on elämää. Oli muuten kivan oloinen tuo tallimme uusin hevonen joten mainostin tietty omistajalle että toimin mielelläni sijaisliikuttajana jos tarvetta tulee.

Olen päässyt viime ja tällä viikolla ihan mukavasti ratsastelemaan, mutta en varsinaisesti ratsastamaan. Vakioratsuni nimittäin ovat kaikki olleet enemmän tai vähemmän telakalla. Valmentajan ruuna on lääkekuurilla joten sillä olen käynyt vain kävelemässä. Huomenna voidaan varmaan tehdä jo kevyt koulutreeni. Vakkaritamma on taas ahminut hiekkaa (jokasyksyinen riesa), joten psylliumkuuri alkoi ja tammaa liikutetaan nyt kevyesti hevosen ehdoilla. Kaverin pienellä kouluruunalla en toistaiseksi ratsasta ollenkaan, terveyssyistä tämäkin.

Onneksi olen saanut ratsastaa muutamaa muuta hevosta. Hyvä tallikaverini lomailee joten olen liikuttanut muutaman kerran hänen isoa puoliveristä tammaansa. Perjantaina sain yhden uuden hevosen testattavaksi, kun ratsastin tallityöntekijän suomenhevosella. Mukava oli tämäkin tuttavuus, mutta alussa aika samanlainen kuin muutama muukin kokeilemani suokkitamma. Eli raskas kädelle, vastaan hangoitteleva ja vähän sellainen itsepäisen testaajan oloinen ;) Kunhan säädöt alkoi löytyä niin tamma kyllä muuttui paljon kevyemmäksi ja ihan miellyttäväksi ratsastaa.

Puhelimesta löytyi ihanan aurinkoinen sänkkärikuva, taitaa olla syyskuun alkupuolelta ja kuvassa vakkaritamma. Eilen oli jo tienpinnat jäässä joten syksy alkaa taittua talven puolelle.

Puhinaa ja pöhinää

Kun ottaa huomioon Goldyn nyt jo kaksi kuukautta (oho!) kestäneen sairas- ja lepoloman sekoituksen niin yllättävän rauhallisesti ponin kanssa pystyy maastossa köpöttelemään. Mutta sitten tulee sellaisia päiviä kuin eilinen...

Alkumatka meni todella hienosti. Vastaan kävelleet ravurit aiheuttivat vain pikaisen pään pystyyn nostamisen. Metsässä ravasimme rennosti ja ehdin jo ajatella että hienostihan tämä menee, voitaisiin vaikka kokeilla pieni laukkapätkäkin. 

Sekunnissa kaikki muuttuu. Vastaan pyyhältää reipasta vauhtia ravuri, ja hetkessä rento ponini on kireä kuin viulunkieli, kääntyilee, esittää korskeaa espanjalaista käyntiä ja puhisee minkä kuuran kuorruttamilla sieraimillaan voi. Eteenpäin mennään käynnin ja ravin sekoitusta, pysähdyksestä seuraa peruutusta ja takapuolikin koittaa pyrkiä ylöspäin pukittamisen merkeissä.

Juuri kun tilanne alkaa vähän rauhoittua, samainen ravuri pyyhältää taas ohi, tällä kertaa takaapäin. Poni pyörähtää salamannopeasti ympäri ja jää tuijottamaan silmät pystyssä jo kaukana kiitäviä kärryjä. Tässä kohtaa ratsastaja hengittää erittäin syvään, korjaa asentoaan satulassa ja kääntää liioitellun rauhallisesti ponin kotia kohti. 20 metrin kuluttua ponin pää alkaa painua alas, ja 40 metrin kuluttua se laahustaa eteenpäin hyyyyyvin hiiiitaaasti, aivan kuin mitään episodia ei olisi koskaan ollutkaan. Ratsastaja huokaa. Ei ollut tylsää tänäänkään.

Rentoa menoa

Olen järjestyksen ihminen ja rakastan listoja ja suunnittelua. Mietin myös hevosen liikutusta välillä tosi tarkkaan sekä etu- että jälkikäteen. Olen todella tarkka siitä että hevonen liikkuu riittävästi, treeni on vaihtelevaa ja kävelypäiviä on tarpeeksi. Joskus tuntuu että mietin näitä asioita liikaakin, kun vertaan muiden hevoskavereideni rennompaan tyyliin.

Siksi on ollut ilo huomata että Goldyn sairaslomailu on saanut myös minut ottamaan vähän rauhallisemmin. En enää tunne huonoa omatuntoa siitä että poni käy jonakin päivänä vain puolen tunnin kävelylenkin tunnin sijaan. En murehdi sitä etten ole ratsastanut "kunnolla" lähes kahteen kuukauteen. En sure miten lomailu vaikuttaa hevosen (ja ratsastajan) lihas- ja lihavuuskuntoon ;) vaan nautin rauhallisista lenkeistä kauniissa talvimaisemissa. Kyllä me sitten keväällä taas ehdimme elää tiukkojen aikataulujeni ja suunnitelmieni mukaan... Ja toisaalta yritän säilyttää tämän rentouden vielä sittenkin kun aloitamme taas treenin kesää varten.

Eilen illalla sain miehenkin houkuteltua mukaan lenkille. Siellä me sitten tallustelimme pitkin pimeää kylänraittia, edellä mies, keskellä minä ja perässä Goldy :)