Kevään merkit

Talvi on ollut täällä Lounais-Suomessa aika surkea. Voin vaan kuvitella millaista treenaaminen on ollut niillä joilla ei ole maneesia. Me ei päästy edes hankitreeneihin missään vaiheessa. Tammikuussa oli yhdellä viikolla pari päivää sopivat kelit, mutta viikonloppuna kun oltaisiin päästy valoisaan aikaan pellolle oli jo suojasää. Nyt on loskaa joka paikassa, mutta monesta kohtaa pilkottaa jo sora. Voi olla että talvi oli tässä. Ei se minua kyllä haittaisi. En ole talven ystävä, ja tuntuu ihanalta kun päivä on pidentynyt ja kevät tulee pikku hiljaa.

Edellispäivänä olin Leon kanssa kävelemässä maastakäsin pitkästä aikaa ulkona. Huomaa että hevonenkin on ihan eri fiiliksellä liikkeellä kun ei joudu kiertämään maneesia. Maneesissa Leo kävelee tosi laiskasti ja askel on lyhyttä. Ulkona poni käveli reippaasti ja venytti tosi hyvin askelta. Lenkki sujui muutenkin hyvin. Pari kertaa Leo riuhtaisi ja oli sen näköinen että hyppää pystyyn, mutta ei hypännyt. Kyllä tuosta naruriimuilusta ja maastakäsittelykoulutuksesta on hyötyä ollut, mutta vieläkin saisin olla vähän nopeampi ja napakampi. Vaistonvaraisesti hiukan hätkähdän ja katson missä etukaviot kulkee kun Leo loikkaa, ennenkuin korjaan ponin toimintaa. No, ajan kanssa luotto varmaan palaa ennalleen. Leolle on muuten nyt tullut ärsyttävä tapa; se yrittää vähän väliä töniä minua taluttaessa turvallaan. Tuntuu että kun ei saa riehua niin jotain pitää kuitenkin protestoida.

Eilen ratsastin testimielessä vähän aikaa mutta tulin pian alas selästä ja vein hetken taluttelun jälkeen ponin takaisin talliin. Leon maha alkoi vähän aikaa sitten oireilemaan eikä Antepsin ole tällä kertaa auttanut. Olen puhunut kahden eri eläinlääkärin kanssa ja suunnitelma on selvä. Tänään alkaa Gastrogard-kuuri, ja huomenna ell tulee ottamaan verikokeen. Haluan oman mielenrauhani takia tarkistaa ettei Leon fibrinogeeni ole koholla eli ettei sille ole kehittymässä uutta paisetta jonnekin. Oireet kyllä viittaavat selkeästi mahaan.

Erikoista tässä on se että sama oireilu on nyt toistunut kolmena vuotena peräkkäin, samaan aikaan vuodesta. 02/2013 vanhalla omistajalla, jolloin poni tähystettiin ja se sai Gastrogardia, 03/2014 minulla, jolloin Antepsin auttoi ja nyt 02/2015 on taas samat oireet. Tuossa parin vuoden takaisessa tähystyksessähän Leon maha ei näyttänyt kovin pahalta mutta kyllä siellä muutama pieni haavauma oli. 

Harmillistahan tämä on niin minun kuin poninkin kannalta. Leo on nyt ollut niin hyvässä kunnossa ja treenit ovat sujuneet nousujohteisesti. Liikutusta kevennetään pariksi viikoksi ja toivotaan että Gastrogard auttaa. Jos ei niin lähdetään klinikalle selvittämään missä on vika. 

Pehmeä lasku

Pääsin eilen taas kokeilemaan uutta hevosta kun tallimme uusin vuokralainen kysyi haluanko ratsastaa hänen ruunallaan. Tämä jo iällä oleva iso (ainakin 170 cm) puoliverinen on tehnyt esteuran mutta toimii nykyään kouluratsuna. Kuten yleensä uuden hevosen selässä, alussa olin aika hukassa. Omistajan neuvoessa sain hevosen hetken päästä kuitenkin kulkemaan oikeastaan ihan kivasti. Valtavan hieno ja ihana laukka tällä hepalla! Ravi oli normaalia ison hevosen jättiaskellusta jossa meikäläinen ei edes yritä istua alas.

Päätin mennä Leolla vaihteeksi ilman satulaa. Tehtiin käyntipainotteinen treeni ja keskityttiin jumppaan ja taivutteluun. Ilman satulaa on kiva mennä välillä kun siinä tuntee niin hyvin hevosen liikkeet. Yritin ratsastaa enemmän istunnalla ja jalalla ja jättää kädellä ratsastamisen vähemmälle. Leo toimikin kivasti ja oli kuuliainen. Menin myös ravia hiukan mutta laukkaa en ottanut.

Oltiin maneesissa kaksin toisen ratsukon kanssa ja vitsailtiin siinä että onpa hyvä kun Leo on niin kuuliainen, koska tasapaino varmasti pettäisi jos tulisi ilman satulaa ylimääräisiä liikkeitä. Lopun varmaan arvaattekin... Maneesiin tuli kaksi hevosta lisää. Toinen niistä hyppäsi pystyyn heti kättelyssä ja kohisi muutenkin ylimääräistä. Leo vähän säpsähti pari kertaa mutta jatkettiin vielä treeniä. Olin juuri miettinyt että lopettelen jo kun taas toisen ratsastajan hevonen alkoi pomppia. Leo säikähti ja teki bravuurinsa, äkkiväärän sivuloikan, ja luisuin ponin kylkeä pitkin maneesiin hiekkaan. Poni tietysti irti...

Siellä Leo sitten laukkaili ympäri maneesia, kierrostolkulla vapaudesta huumaantuneena. Kaksi muuta hevosta katseli täysin tyynenä (myös se joka oli pomppinut aiemmin), mutta kolmas otti aika lailla kierroksia. Onneksi ratsastaja pysyi selässä. Hetken päästä Leo sai tarpeekseen, pysähtyi yhden hevosen viereen ja antoi kiinni. Hyppäsin vielä hetkeksi selkään. Koska kenellekään ei sattunut mitään niin tilanne purkaantui nauruna. Minun mokahan tuo oli eikä Leon, en ollut tarpeeksi skarppina ja tasapaino vaan petti. Minua huvitti erityisesti se, kuinka pehmeä laskeutuminen oli. Pienen ponin etu! Ei sattunut yhtään tippaa, johtunee tosin myös siitä että tippumisnopeus ei ollut kova. Nyt on sitten tämäkin eka kerta korkattu. Viimeksi tipuin Goldyn selästä helmikuussa 2012, joten johan oli aikakin maastoutua!

Kolmen hevosen keskiviikko

Eilen olin luvannut hoitaa ja liikuttaa kaverini hevosen. Olin suunnitellut että ratsastan pv-tamman ja Leo saa vain kävellä, niin ei mene koko iltaa. Kesken työpäivän toinen tallikaveri kuitenkin laittoi viestiä ja pyysi ratsastamaan myös hänen hevosensa. Kaveri oli vähän kipeä, mutta lupasi laittaa hevosen minulle kuntoon. Eihän tuollaiseen ehdotukseen voi sanoa ei, joten hevostentäyteinen ilta oli tiedossa.

Ensin siis mansikkahillohevosen selkään. Tästä hevosesta kirjoitinkin reilu vuosi sitten, linkistä pääsee postaukseen. Muistaakseni tämä oli kolmas kerta ko hevosen selässä. Ilokseni totesin että olen sentään vähän edistynyt. Ratsastus sujui käynnissä ja kevyessä ravissa aika kivasti. Kaveri otti videopätkän ja se näytti ihan kelvolliselta. Harjoitusravissa en kyllä pysty tällä hevosella istumaan juuri ollenkaan ja laukkakaan ei ollut ihan kauhean kehuttavaa. Hevosella on tosi jännä heittävä ja "pomppaava" liike, jossa ei muutamalla ratsastuskerralla opi istumaan. Hevosen omistajan opastuksella harjoittelin takaosakäännöksiä ja sainkin niihin yhden uuden vinkin (vuoropohkeet) ja tunteen miten hevosen kuuluu polkea. Onni on omistaa tallikavereita joiden upeita hevosia saa välillä lainata!

Seuraavaksi vuorossa oli kaverin pv-tamma. Tällähän ratsastan säännöllisen epäsäännöllisesti, keskimääräisesti ehkä kerran kuussa. Eilen meillä oli aika kiva ja onnistunut treeni. Jumpattiin tosi paljon käynnissä ja ravissa, niinkuin aina. Meidän treenit tämän tamman kanssa on aina samaa, jumppaa, jumppaa, jumppaa. Omistaja on muutaman kerran kehunut että hevonen on jäljiltäni kiva ratsastaa. En tiedä johtuuko se tuosta vetristelystä vai siitä että tamma on tyytyväinen kun saa oman ratsastajansa takaisin, ehkä molemmista.

Viimeisenä oli Leon vuoro. Kello oli jo niin paljon että poni joutui lähtemään iltaheiniltä maneesiin käymään. Maneesin ovella Leon reaktio oli tyyliä "No mä en TODELLAKAAN tule tonne!" ja alkoi peruuttamaan. Jotenkin olin osannut odottaa tätä. Tein tyynen rauhallisesti muutaman maastakäsittelyharjoituksen ja koitin uudelleen sisään. Ei mennyt. Onneksi mulla välähti. Käänsin ponin ympäri ja peruutin sen sisään. Leon ilme kun se tajusi olevansa maneesissa oli kyllä aika priceless :D Sisällä Leo yritti ekat viisi minuuttia olla vähän uhmakas ja tottelematon, mutta maastakäsinkouluttajan ohjeita noudattamalla sain ponin aika hyvin rentoutumaan. Jonkun aikaa käveltiin ja sitten palautin ponin takaisin ilta-aterian pariin. 

Viikkokooste

Viime viikko oli vähän normaalia kevyempi. Leo tuntui alkuviikon jälkeen jotenkin hiukan haluttomalta, vähän kyllästyneen oloiselta. Ehkä poni oli väsynytkin rankkojen valmennusten jäljiltä, joten päätin keventää loppuviikon ohjelmaa. 

Maanantaina edellisen päivän palauttelun jäljiltä kävelytin Leon maasta. Samalla tein aika paljon käsittelyharjoituksia, niitä joita kouluttaja meille neuvoi. Leon käsittely sujuu selvästi paremmin kuin ennen koulutusta, mutta samalla on tullut muutamia tilanteita joihin kaipaan lisäneuvoja. Luulen että sovin uuden koulutuksen ensi kuun alkuun. Tiistaina tehtiin aika normaali koulutreeni. Leo toimi ihan kivasti vaikka olikin hiukan säpsyllä tuulella. 

Keskiviikkona menin korotettuja ravipuomeja. Laitoin myös pienen ristikon pystyyn ja hypättiin sitä molempiin suuntiin hetken aikaa. Leo kyllä selvästi nauttii hyppäämisestä, jos meidän 30 cm ristikkoa voi esteeksi kutsua... Alkoi laukkakin pyöriä ihan eri tavalla! Silti poni oli tosi hyvin kuulolla. Viime kerralla kun hypättiin niin tuntui ettei Leo ollut ihan täysin mulla hanskassa.

Torstaina mentiin taas koulua, mutta eteenpäinpyrkimys oli kadoksissa. Siitä treenistä ei jäänyt paljon muisteltavaa, kuin että olisi pitänyt ehkä antaa olla aiemmin eikä hinkata 1,5 tuntia. Perjantaina sitten laitoinkin Leolle vaan naruriimun päähän, ja annoin ponin juosta liinassa aika lailla vapaamuotoisesti. Kivasti rentoutui eikä vetänyt kuin yhdet pienet hullulaukat. Ne sallittakoon, joskus on hyvä vähän irrotella.

Lauantaina ratsastin askellajit rennosti läpi, ja sunnuntaina tehtiin vain pieni kävelylenkki. Tämän rennomman viikon jälkeen olikin eilen kiva tehdä kunnon koulutreeni. Leo oli jotenkin tosi helppo ja kiva ratsastaa eikä mikään tuntunut kovin vaikealta. Tai no, taipuminen vasemmassa laukassa, mutta sekin onnistui paremmin pienen työstön jälkeen. Keskityin ratsastaessa edelleen katsomaan eteen ja ylös, vaikka välillä katse taas hakeutui alas. Sisäkäden liikkuvuuteen kiinnitin myös huomiota, etten jää vetämään sisältä. Ulko-ohja pysyy nyt jotenkin paremmin kädessä. Katsotaan kuinka kauan nämä viime valmennuksien ahaa-elämykset pysyvät mielessä. Toivottavasti pysyvästi, koska nuo pienet jutut, katse ja tuntuma, ovat helpottaneet ratsastusta tosi paljon.

Simppeli sunnuntai

Sunnuntaina ajelin moikkaamaan Liisaa ja Simppaa. Hauska tuo Simppa-poika, on niin mun Goldyni näköinen etenkin naamastaan ja tietysti väriltään! Isompi Simppa kyllä on, Goldy oli 145 cm korkea ja Simppa lähes 10 senttiä korkeampi, eli minun mittapuullani lähes iso... Tai oikeastaan juuri sopivan kokoinen pieni hevonen. 

Haettiin ensimmäiseksi Simppa tarhasta, jossa se natusteli päiväheiniään. Kiltisti ruuna lähti mukaan ja kiltisti se oli muutenkin koko ajan. Erittäin fiksu tapaus etenkin noin nuoreksi hevoseksi. 

Menimme maneesiin ja Liisa ratsasti ensin. Simpalla oli vähän virtaa, mutta silti se käyttäytyi ihan järkevästi. Askellajit tekivät maastakäsin vaikutuksen, hyvä käynti, hieno tahdikas ja rauhallinen ravi ja etenevä laukka. Eikä Simppa ollut lainkaan niin raaka kun Liisan puheista olin ajatellut. 

Sitten oli minun vuoroni mennä selkään. Ensimmäinen vartti oli kyllä aika kauhea :) Simppa-parka näytti varmaan hirven ja kamelin sekoitukselta, kun yritin saada tuntumaa miten ratsastaa vierasta hevosta. Minua jännitti hiukan ja tuntui etten saanut Simppaa lainkaan kuulolle. Hetken jo ajattelin että tulen alas selästä, kun tuntui että hommasta tule mitään! Sain kuitenkin ideasta kiinni Liisan neuvojen avulla, ja pian pääsin fiilistelemään kuinka kiva Simppa on. 

Näytänpä pieneltä Simpan selässä :)

Leon kanssa olen varsinkin viime aikoina hakenut aika voimakkaan tuntuman ulko-ohjalle, mutta Simpan kanssa tuntuman piti olla paljon kevyempi ja sisäkäden elävä. Tuli siinä ratsastaessa kyllä mieleen että Leonkin kanssa saisin pitää sen sisäkäden elävämpänä. Simppa antoi vetävästä kädestä palautteen heti, mikä oikeastaan helpotti ratsastusta kun tajusin korjata virheeni samantien. Simppa lähti myös helposti vähän kiemurtelemaan, joten yritin ratsastaa sitä ohjan ja pohkeen väliin. Hetkittäin onnistui, hetkittäin ei... Mutta ai että miten kiva hevonen! Askellajit todellakin miellyttivät selässäkin. Uskomatonta miten helppoa ravissa ja laukassa oli istua, mielettömän tasaiset askeleet. Ja venyttipä Simppa hienosti kun tehtiin ravissa lävistäjällä muutama pieni lisäys! 

Lopuksi menimme vielä kävelemään pienen lenkin lähimaastossa. Simppa oli hassu, kun se vähän pörisi ja kuikuili ympärilleen. Kuitenkaan se ei tehnyt mitään tuhmuuksia ja kuunteli hyvin ratsastajaa. Meillä oli kyllä hauska päivä yhdessä! Kunnon bloggarien tapaan tietysti myös kuvasimme toistemme ratsastusta. Lisää minun ja Simpan kuvia löytyy Liisan blogista. Ja jatkoa blogitreffeille seuraa varmasti!

1 vee

Sain pari viikkoa sitten anonyymilta kommentin, jossa kysyttiin toteuttaisinko postauksen aiheesta miksi mulle tuli juuri Leo. Muutamissa blogeissa, kuten Anun ja Marjutin, on ollut samantyylisiä kertomuksia. Tänään on sopiva päivä omalle kirjoitukselle, koska Leo on ollut minulla tasan vuoden. Olen tosin tässä vuoden mittaan monia asioita jo kertonutkin.

Kuten kauemmin blogiani seuranneet tietävät, myin edellisen ponini heinäkuussa 2013 sen oltua omistuksessani vain reilut 8 kuukautta. Myyntipäätös oli täysin oikea, mutta minulle tosi kova paikka. Ajattelen että harrastelijana hankin hevosen loppuelämän koti-ajatuksella, ja tuntui ikävältä ja harmittavalta huomata ettei harkiten valitsemani poni ollutkaan minulle sopiva. 

Kolme viikkoa olin kokonaan pois tallilta. Sitten aloin taas ratsastaa kavereiden hevosilla. En ollut ollenkaan varma haluanko enää omaa hevosta. Koin epäonnistuneeni hevosenomistajana ja pelkäsin etten osaa valita itselleni sopivaa hevosta. Loppusyksystä hevoskuume kuitenkin iski. Kuten kaikki sairastuneet, minäkin totesin ettei parantumiskeinoja ole kuin yksi. Niin alkoi aktiivinen myynti-ilmoitusten lukeminen.

Kaksi ponia ostaneena ja omistaneena tiesin aika tarkkaan mitä haen. Olin päättänyt että ostan ruunan, joten en edes lukenut tammojen myynti-ilmoituksia. Halusin ns. valmiin ponin, helppo A-tasoisen, koska olin todennut ettei minulle oman epävarmuuden ja puutteellisten taitojen vuoksi sovi nuori hevonen. Jonkinlainen hintahaarukka oli olemassa ja toki myös toivoin että poni olisi kiltti ja terve.

Poneja oli ja on toki myynnissä paljon, mutta sopivia ei juuri tullut eteen. Olin päättänyt etten pidä yhtään kiirettä vaan etsin "täydellisen", kestäköön siinä kuinka kauan vaan. Olin sopeutunut ajatukseen että minulla on uusi ratsu luultavasti vasta seuraavana kesänä. Leon myynti-ilmoituksen näin kyllä muistaakseni jo lokakuussa, heti kun aloin tutkia ilmoituksia tarkemmin. Ilmoituksessa oli tosi hyvä myyntivideo, jossa Leo pääsi oikeuksiinsa. Ihastuin ponin liikkumiseen, energiaan ja pirteään ulkonäköön heti täysillä. Ajattelin että jollei poni olisi mulle liian vaikea, liian "kilpaponimainen" ratsastaa, niin tuon kanssa oppisi kyllä vaikka mitä. Mutta se säkä! 139,5 cm, joten ajattelin että poni on minulle auttamatta liian pieni ja päätin unohtaa koko ponin. 

Joulukuun alussa olin kaverini K:n kanssa Tallinnassa. Muistan kun katsoimme myyntivideon yhdessä, ja huokailimme kuinka makea Leo on. Ja yhdessä totesimme; kyllä se varmaan on liian pieni... No mutta jos kuitenkin menisi katsomaan? No ei, kyllä se on liian pieni. Ja taas päätin unohtaa koko ponin.

Leo ei vaan jättänyt minua rauhaan. Aina uudelleen palasin katsomaan myyntivideota. Jouluna lopulta laitoin viestin omistajalle. Selvisi että hän oli minua reilusti yli 10 senttiä pitempi, joten pieni toivo heräsi. Ehkä poni ei olisikaan liian pieni... Omistaja myös sanoi ettei Leo ole mitenkään kovin vaikea ratsastaa. Sovimme koeratsastuksen uudenvuodenaatolle. Kun näin Leon ensimmäisen kerran karsinassa ja omistajan isä seisoi sen vieressä, niin ajattelin että apua, tuo pieni suloinen otushan romahtaa kun nousen selkään. Mutta ei se selästä pieneltä enää tuntunutkaan. Päätös syntyi jo samana iltana, mutta sovimme että ennen ostotarkastusta käyn ratsastamassa ponilla muutaman kerran lisää. Nämä kerrat onneksi vaan vahvistivat ostopäätöstä.

Joku varmaan ajattelee että kansallisella tasolla menestynyt ja SM-kisoissa kilpaillut poni menee harrastajalla "hukkaan". Minä taas ajattelen että Leohan on tehnyt jo hienon uran poniratsastajan kanssa. En myöskään usko että poni kärsii siitä jos se ei enää kisaa isoissa kisoissa. Aikuiselle astetta laadukkaampaa ponia etsivälle hevosiin siirtyvien poniratsastajien ponithan on ihan helmiä. Niillä on yleensä valmentauduttu ja kilpailtu paljon, ne ovat nähneet paikkoja, ovat kokeneita ja fiksuja. Mitä parhaita opetusmestareita siis.

Opetusmestarini <3

"Kato ylös!"

Otsikossa oikeastaan kiteytyy kaikessa yksinkertaisuudessaan viikonlopun valmennusten suurin anti. Kuulostaa aika vaatimattomaltakin ja vähän hölmöltäkin, mutta näin se vaan on. Ihminen voi ratsastaa 15 vuotta ja tajuta yhtenä päivänä että ihan oikeasti on katsottava eteen ja ylös, ja kun sen tekee niin voi miten ratsastus helpottuu! Tässä on siis uusi mantrani. Kun leuka alkaa painua alas, niin kuulen Kikon äänen joka sanoo toistuvasti "kato ylös, kato ylös, kato ylös". 

Viikonlopun valmennuksissa saatiin perjantaina tehdä vähän enemmän hommia että sain Leon niskan alas ja rennoksi, ja takapään alle. Etenkin oikea laukka oli vähän maahansidottua ja sen kanssa työskenneltiin hetki että laukka saatiin pyörimään. Ihan kivasti kuitenkin meni ja hyvillä mielin jatkettiin lauantaille.

Lauantaina ei jouduttu virittämään paalinarua niskahiuksista housunkaulukseen koska oppi oli mennyt perille ja katse oli suunnattuna ylös. Tuntumasta keskusteltiin ja sain hakea parempaa ulko-ohjan tukea, välillä jopa ottamalla kauhukahvasta kiinni. Jostain syystä välillä päästän ulkoa huomaamattani. Sain kyllä suht nopeasti Leon ohjan ja pohkeen väliin kun keskityin pitämään ulko-ohjan kädessä ja ratsastin takaosaa molemmilla pohkeilla. Pyyntö piti tehdä niin monta kertaa että niska meni alas ja takaosa työskenteli. Tässä mun pitää muistaa ettei pyyntö kovene vaan se toistuu. Eli ei kovempaa pohjetta vaan molemmat pohkeet samalla kun ulko-ohja pitää ja sisäohja asettaa, jos ei reaktiota niin uudestaan molemmat pohkeet. 

Tehtiin ravissa pohkeenväistöä (jossa saisin pyytää jyrkempää ristiaskelta) ja avoa (jossa saisin siirtää etuosaa paremmin). Vastalaukkaakin mentiin vähän. Nyt kotitreenit jatkuu samat asiat mielessä. Tuo katseen ylös nostaminen on jotenkin ihan mullistavaa! Toki olen sen aina tiedostanut että katson liikaa alas, ja pyrkinyt katsomaan ylös, mutta nyt kun todella toteutan asiaa koko ajan enkä vaan silloin tällöin niin koko ratsastus tuntuu ihan erilaiselta. Hämmentävää. On tämä ihmeellinen laji.

Naruriimuilua

Jutut tulee nyt vähän jälkijunassa mutta ei kai se haittaa. Eli palataan tiistaihin jolloin meillä oli Leon kanssa maastakäsittelytunti opettajan johdolla. Tiesin että Leolla on vanhassa kodissa käytetty jonkun verran naruriimua, ja olinkin tilannut sellaisen valmiiksi. Kouluttaja totesi tämän Silvertip-merkkisen (ja ihanan värisen, lila-musta!) riimun ponille sopivaksi ja käyttökelpoiseksi tarkoituksiimme, joten naruriimu päässä aloitettiin harjoitukset.

Heti alussa selvisi mikä meidän ongelmamme on, eikä se tullut kyllä minulle mitenkään yllätyksenä. Mulla taitaa olla tässäkin asiassa sellainen tilanne että tiedän teoriassa paljon ja tiedostan ongelmat, mutta en osaa korjata niitä. Eli vanha tuttu "kuka siirtää jalkoja"-aihe otettiin heti esille. En ole Leon johtaja ja poni siirtää minun jalkojani vaikka minun pitäisi siirtää ponin jalkoja. Tätä asiaa on korjattu nyt ihan yksinkertaisesti; joka ainoa kerta kun Leo liikkuu tilanteessa jossa sen ei pitäisi, palautan sen rauhallisesti sinne mistä se tuli. Tätä tein heti seuraavana päivänä karsinassa, missä Leo vaeltelee rasittavasti ympäriinsä ja tunkee ovelle kun laitan kuntoon. Ei tarvinnut montaa kertaa palauttaa, kun poni ymmärsi yskän ja jäi paikalleen.

Tiistaina tehtiin muutamia harjoituksia joiden avulla saatiin Leon pää alas ja poni rennoksi. Harjoituksissa tehtiin myös peruutuksia, mutta ei narua heiluttamalla vaan hiukan eri tavalla paineen kanssa (ja päästämällä paine heti pois kun poni myötäsi). Kerroin jo alussa millaisia ongelmia meillä on, eli että joskus Leo tekee "pelkoloikkia" ja välillä tuntuu että se lietsoo itsensä paniikkiin. Kouluttaja oli sitä mieltä että satunnaiset sinkoilut johtuvat siitä että poni katsoo kuka määrää. Toivon mukaan nämä jäävät pois kun saadaan Leon ja minun väliset "voimasuhteet" kohdilleen. Kerroin tilanteesta, jossa Leo sai kohtauksen heinälava-auton nähdessään ja yritti hyppiä pystyyn ja repiä karkuun. Kouluttaja totesi tähän että tilannetta ei pitäisi syntyä jos ponin huomio on minussa ja siinä mitä teemme.

Tykkäsin tästä kouluttajasta. Hän oli tosi jämäkkä mutta myös tosi rauhallinen. Leo selvästi rentoutui hänen kanssaan. Pidin myös peruutustyyliä parempana. Aiemmin tein Leon kanssa "narunheilutus"-peruutusta, mutta en saanut sitä toimimaan halutulla tavalla. Nyt olen tehnyt kouluttajan neuvomia harjoituksia joka päivä alkukäyntien aikana, ja karsinassa hoitotilanteessa. Ainakin toistaiseksi vaikuttaa aika lupaavalta. En tiedä onko se tuo naruriimu mikä ponin rentouttaa, vai se että olen käsittelyssä ehkä hiukan varmempi. Muutamia kysymyksiä on tullut, joten tapaamme varmaan kouluttajan kanssa uusiksi parin viikon päästä.

Ihanaa arkea

Lauantaista tulikin hiukan yllättäen Leon vapaapäivä, kun muiden menojen vuoksi pääsin tallille vasta puoli kahdeksan maissa. Iltaruokinta oli alkamassa jo ihan hetken päästä joten päätin etten ala kiireellä liikuttamaan. Onneksi perjantaina ei ollut mitään kovin rankkaa treeniä niin pystyi pitämään vapaan. Leolla ei näin talvisin ole juuri vapaapäiviä lyhyemmän tarhausajan vuoksi, mutta joskus niitä väkisinkin tulee.

Sunnuntaina ja eilen ratsastin aika normaalin koulutreenin. Leo oli kiva, sellainen oman ihanan itsensä tuntuinen. Pääsin taas menemään tosi rauhassa. Molempina päivinä oltiin suurin osa ajasta maneesissa yksin. Fiilis jatkui hyvänä ja rentona. Ainakin toistaiseksi Leo on unohtanut takaoven kyttäämisen eikä välittänyt mistään äänistä yms. ylimääräisestä. Toivon että tämä olotila pysyy. 

Olen muuttanut verkkatyyliä hiukan. Kävelytän yleensä alkukäynnit maasta, ja näin teen edelleen. Ennen aloin selkäännousun jälkeen aika nopeasti ravaamaan, mutta nyt olen joitakin kertoja taivutellut huolellisesti käynnissä ennen ravia. Loivaa avoa ja pohkeenväistöä, vähän pysähdyksiä yms. Tämä on tuntunut nyt ihan hyvältä tyyliltä. Muutos alkoi siitä kun Leo oli tosi pinkeänä. Silloin tuntui että on helpompi hakea poni kuulolle käynnissä ennen ravin nostamista. Nyt Leo ei ole ollut jännittynyt, mutta silti tuo käynnillä aloittaminen on tuntunut hyvältä. Käyntiosuuden jälkeen kevyttä ravia ja verkkalaukkaa, ja sitten kunnolla hommiin. 

Tänään meillä on vihdoin tiedossa maastakäsittelytreeniä opettajan johdolla. Mielenkiinnolla odotan mitä tuleman pitää. 

Uusi ihailija

Leo sai taas uuden ystävän. Tallikaveri ratsasti ponilla keskiviikkona, ja ihastui siihen täysin. Kuulemma oma hevonen (jota on ratsastanut kohta 13 vuotta, aika kunnioitettava aika!) ei tuntunut yhtään kivalta seuraavana päivänä kun oli päässyt fiilistelemään Leolla. No, tottahan se on että vaikka minä perfektionismin kynsissä ja oman epätäydellisyyden nimissä monesti valitan ettei homma suju, niin kyllä Leo on kuitenkin aika toimiva tapaus, kiva ja suht helppo ratsastaa. Mukavinta tässä oli se että nyt minulla on innokas lainakuski, johon voin luottaa. Voin siis jopa joskus olla pois tallilta ilman että Leolla on vapaapäivä!

Eilen ohjasajoin Leon ja oli ihan hyvä treeni. Mentiin vain käyntiä. Pohkeenväistö oikeaan sujui tosi hyvin, mutta vasempaan se tuntuu ihan mahdottomalta. Omat aivot on jotenkin jumissa enkä osaa viestittää Leolle mitä haluan. Mietin että onko tuo suunta selästäkin hankalampi mutten muistanut. Koitin tänään ja ei se kyllä ollut, joten söhellän selvästi jotain maastakäsin.

Tänään aloitin pitkällä käyntiosuudella, yrittäen suunnata kaiken keskittymiseni poniin ja ratsastaa kunnolla. Hetken päästä maneesi tyhjeni ja päästiin Leon kanssa treenaamaan ihan kahdestaan. Mukavaa vaihtelua viime aikojen ruuhkan jälkeen. Aika kivasti sujui ja fiilis oli jotenkin tosi hyvä. Leo oli hyvällä motivaatiolla mukana ja pysyin itse rentona ja muistin kiittää ponia. Vastalaukat onnistuivat nyt hyvin. Viimeksi tuli herkästi vaihtoja, mutta se taisi johtua omasta huolimattomasta ratsastuksestani. 

Normaalien iltapuuhien, jalkojen kylmäys, puuron tarjoilu, karsinan ja vesiautomaatin siivous, jälkeen autoin yhtä vuokraajaa hoitotoimissa. Siivosin sitten vielä vesarinkin. En vaan nykyään tunnu saavan tarpeeksi tallilla olosta. Hevoset ja kaikki niihin liittyvä on vaan niin mahtavaa!